Keväällä 1939 oli ryhdytty linnoittamaan itärajan seutua Karjalan kannaksella. Työ oli talkootyötä. Valtio kustansi talkoolaisille matkat, majoituksen ja muonituksen. Olin ilmoittautunut tähän puuhaan pariksi viikoksi kesä-heinäkuun vaiheeseen. Linnoitusväki vaihtui kahden viikon välein. Aikaisemmin tulleet lähtivät kotiin, kun seuraavat saapuivat. Tässä erässä, johon kuuluin oli Rantsilasta muistiini jäänyt Urho Vares ja Leo Kangas, sekä Pulkkilasta Kalle Mäkelä ja Teuvo Varis. Oli kai muitakin, mutta ovat unohtuneet.
Meno tapahtui linja-autolla Ouluun ja Oulusta edelleen junalla Kanneljärvelle "härkävaunussa" Kuopion ja Viipurin kautta. Kanneljärven asemalla tapasin naapurini Eetu Konolan, joka oli lähdössä linnoitustöistä kotiin.
Työpaikkamme oli Muolaan pitäjän Punnuksen kylässä. Rakensimme Kirkko- ja Punnusjärven väliselle kannakselle panssarivaunuesteitä suurista kivenjärkäleistä. Kivet pystytettiin neljään riviin. Kivet louhittiin kalliosta ja suurista siirtolohkareista käsiporaa ja lekaa välineinä käyttäen. Armeijan "lippalakki Fordi" oli siirtämässä irroitetut lohkareet pystytyspaikalle. Yksi kivi riitti silloiselle kuorma-autolle kuormaksi. Kivi nostettiin kolmijalassa olevalla taljalla ylös ja kuorma-auto peruutti lavansa kiven alle. Auto "niiasi" syvään kiven painosta. Silloisilla autokomppanian miehillä, kuskeilla, oli nahkaiset vaatteet lakkia myöten. Olimme kortteeria erään Punnuslaisen talon navetassa. Aamutee oli talon pihassa. Päivällä ruokailtiin luohintapaikan lähellä olevassa talossa talon emännän keittämää ruokaa. Ruokailu oli pirtissä talonväen kanssa.
Alkuun oli vaikeuksia ymmärtää paikallisen väestön murretta, kun ei oltu kuultu koskaan muuta kuin omaa murretta. Erimielisyyksiä ei ollut meidän ja paikallisen väestön kesken. Viikonlopussa oli tanssit paikallisessa nuorisoseuran talossa. Lambeth walk oli siihen aikaan muodissa. Tanssin minäkin muutamia "pelejä" sillä opilla, minkä kotikyläläinen Kuulan Ruusa (Hiissala) oli opettanut.
Venäläiset seurasivat puuhiamme ilmasta suurien ilmapallojen varassa. Paluumatkalla oli junan odotusta Viipurissa, jona aikana kävimme Pyöreässätornissa ja Viipurinlinnassa tornin kattoterassilla. Torniin kiersi portaat seinänviertä. Ylhäältä katsottuna tornin permannolla liikkuvat ihmiset näyttivät muurahaisen kokoisilta. Tällä matkalla olin ensikerran junan kyydillä 17-vuotiaana. Olihan se elämys jo sekin, saati sitten Savon ja Karjalan kauniit maisemat, jotka avautuivat junassa kulkevalle.
Linnoitustöissä kävijöille annettiin pronssinen rintamerkki, joka on tallella vieläkin. Muistaakseni ne jaettiin Suojeluskunnan kautta maksua vastaan.
Syyskesällä 1939 seurattiin radiosta ja lehdistä Euroopan tapahtumia. Saksa oli miehittänyt Itävallan edellisenä vuonna ja keväällä -39 Tsekkoslovakian sudeettialueet. Elokuulla Saksa ja Neuvostoliitto solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen, jota pidettiin huonona enteenä Suomen kannalta. Oli kai oltu jotenkin myönteisesti Saksan suuntaan, mutta tuo sopimus Neuvostoliiton kanssa sai aikaan ristiriitaisia tunteita. Oli syyskuun 1. päivä 1939. Olimme kauranleikkuussa Kolkon suolla, josta tulimme puolisella (syömään klo 14.00), kun saimme kuulla Saksan hyökänneen Puolaan. (Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan 17.9-39. (Puola parka)
Tuli siihen naapurikin, Konolan Otto, keskustelemaan tapahtumasta. Vaikka tapahtumien polttopiste tuntuikin etäiseltä, oli keskustelun sävy vakava. Pohdittiin, tulisiko alkanut sota koskettamaan mahdollisesti Suomea. Kun Ranska ja Englanti olivat julistaneet sodan Saksalle oli odotettavissa melkoiset "kekkerit". Ja radiouutisten kuuntelijoita riitti. Naapureita ja muita kyläläisiä kävi meillä kuuntelemassa uutisia. Radioita ei ollut Koskelankankaalla kuin Ylitalossa ja meillä, Sepällä. Eikä niitä monta ollut koko kylässä.
Syystöitä tehtiin, vaikka ne tuntuivatkin toisinaan toisarvoisilta maailman tapahtumia vasten. Uumoiltiin ja pelättiin pahinta. Kuitenkin saatiin elonleikkuu- ja puintityöt tehdyksi. Syyskynnöt tein traktorilla. Fordson-merkkinen traktori vm.1937 oli hankittu pari vuotta aikaisemmin. Isä oli ollut ensimmäisenä vuonna traktorin kuskina, sittemmin minä. Kyntöjä ym. peltotöitä tein traktorilla myös kyläläisille. Tansseja pidettiin entiseen tapaan melkein joka viikonloppu, lauantai- tai sunnuntai-iltana. Silloin, kun Mankilankylän "Laakson Vesalla" ei ollut tansseja mentiin Savalojalle tai Paavolan Ylipäähän (Saarikoskelle) tansseihin. Matkat tehtiin polkupyörillä. Minulla oli "Sukkela"-merkkinen, paksukuminen miesten pyörä, jossa oli dynamolla toimiva valolaite. Eräänä lokakuun sunnuntai-iltana olin Ylipäässä tansseissa, kun poliisit tulivat paikalle jakamaan miehille käskylappuja ylimääräisiin kertausharjoituksiin, YyyHoohon. Oli menossa yleinen liikekannallepano eli toisin sanoen: miehet aseisiin.
Siihen loppuivat tanssit. Monen kohdalle ne olivat viimeiset ... (Tällöin soittajana ollut Ylipään Osk:n myymälän hoitaja mm. kaatui talvisodassa) Seuraavana aamuna lähdettiin viemään hevosilla Mankilankylän miehiä Rantsilan kirkolle, johon heidän oli määräyksen mukaan kokoonnuttava. Maa oli jäässä ja kirpakka pakkanen, mutta lunta ei vielä ollut. Kärryillä matka tehtiin. Minun kärryilläni oli Saarelan Reino. Oli kai toinenkin, mutta Reino vain on mieleeni jäänyt.
Armeijalla ei ollut reserviläisille antaa sotilasvaatteita. Kokardi vain siviililakkiin ja sillä sipuli. Suojeluskuntaan kuuluvilla oli sk-puku. Ase lienee sentään jokaiselle löytynyt. Miehet oli siis kutsuttu armeijan palvelukseen. Siviliin jäivät nuoret, jotka eivät olleet vielä asepalvelusta suorittaneet, sekä vanhat asepalveluksen suorittaneet kuin myös ne nostoväen miehet, joita ei ollut aikoinaan hyväksytty rauhanaikaiseen palvelukseen.
Niin aika kului ankeassa odotuksessa Moskovan neuvotteluja seuraten. Armeija otti hevosia ja ajopelejä. Meiltä armeija otti Ruuni-nimisen hevosen ja parireet rekkoineen. Ruuni ei palannut siltä reissulta kotiin. Oli pimeää. Sähkövaloja ei ollut. Öljylamput olivat valonlähteenä. Pirtin katosta riippui "Hasakki" valon antajana. Sen alaosassa oli öljysäiliö,johon pumpattiin ilmaa. Säiliöstä nousi putki yläosassa olevaan "sukkaan", joka hehkui kirkkaana. "Sukan" hehku lämmitti putkesta tulevan valopetroolin palavaksi kaasuksi. Sytytettäessä oli "Hasakki" esilämmitettävä stenaturoidulla spriillä, jolle oli varattu kuppi öljyputken vierestä. "Hasakki" oli erittäin hyvä valaisin niissä oloissa. Ilmaa piti muistaa pumpata lisää silloin tällöin säiliöön. Talossa tehtiin välttämättömät työt kuten rehujen ja lannan ajot. Maito kuljetettiin Mankilan Osuusmeijeriin, ja luovutettiin viljaa, jonka välitti Rantsilan Osuuskauppa. Viljasta maksettiin käypä hinta. Marraskuun 30. päivänä uutiset tiesivät kertoa, että puna-armeija oli aamulla hyökännyt useista kohden rajan yli. Kaupunkeja oli pommitettu jne. Tapahtumat olivat saaneet käänteen, jota oli pelätty, mutta toisin toivottu. Sota oli syttynyt.
Armeijaan otettiin vapaehtoisia. Muistaakseni Ruskoahon Antin aloitteesta päätettiin ilmottautua vapaaehtoisiksi. Se tapahtui suojeluskunnan kautta. Antti, kasvinkumppani, vuotta vanhempi minua, kuului kai jo suojeluskuntaan, koska hänellä oli suojeluskunnan puku. Minä olin poikaosaston kirjoilla. Olin käynyt pari kolme kertaa poikaosastossa, enkä innostunut oikein asiaan. Ei minulla itse suojeluskuntaa kohtaan mitään kaunaa ollut, mutta poikaosastossa, sanoisinko, toverihenki oli jotenkin vierasta ja vastenmielistä. En katsonut itseäni oikein "puhdasveriseksi" tähän joukkoon. Eikä talon töistäkään liioin jäänyt aikaa niihin harrastuksiin.
Olimme Antin kanssa alaikäisiä, joten meidän oli saatava vanhenmiltamme suostumus. Antti ei sitä saanut. Tiukkaa se teki minullekin, mutta sain suostumuksen lopulta. Tuntui, että kun oli kerran ilmottautunut oli mentävä myös. Näin jäljestä päin ajatellen olisin ehkä kotona työskennellen tehnyt arvokkaamman palveluksen isänmaalle kuin sotahommissa. Mene ja tiedä. Ero kotoa ei ollut mitenkään dramaattinen. Lieneekö edes "käsihyvästiä" sanottu. Kenties vain hei lähtiäisiksi ja pään silitys ajokoiran pennulle.
En muista, mihin Oulussa oli ilmottauduttava. Ilmeisesti Laanilan kansakoululle, johon sitten majoituimme luokkahuoneeseen. Nukuimme lattialla oma viltti peittona. Omat sivilivaatteet olivat minulla ja monella muulla. Muutamilla oli sk-puku. Itselläni oli ristirantuinen sarkapusero ns. kanadalaispusero, diokonaalihousut ja kippurakärkiset parkkinahkasaappaat sekä reppu. Kokardi, vyö ja ruotsalainen Mauser-kivääri olivat talon puolesta. Sukset olivat omat.
Ruokailu oli myös koululla lottien tarjoamana. Lotista on mieleeni jäänyt "Villiina" Pirkola. Olin joskus hänellä apulaisena kuorimassa perunoita koulun saunarakennuksessa, joka oli myös keittiönä. Koulutus oli tavanomaista "äkseerausta" ja hiihtämistä ympäristössä. Siinä sivussa vartioimme yötä päivää vieressä olevaa rautatiesiltaa. Myös koulun portilla oli vartiomies, silloisen Kuusamontien varrella. Vartiovuoro oli 2 tuntia, jota seurasi 2 tunnin lepo. Vartioporukan "huki" oli vuorokauden mittainen.
Meitä oli muutamia kymmeniä poikia eri puolilta maakuntaa. Rantsilasta oli Junnoahon Kauko, Partalan Teuvo,Vareksen Urho ja minä, Paavolasta Laine Veikko, Moisalan Reino, Alapere Antti, Koivumaa, Riekki ja Aho (etunimet ovat unohtuneet) sekä Haapavedeltä Kielennivan Hugo. Myös Tihinen, papinpoika Pyhäjoelta. Tässä muutamia, joiden nimet ovat mieleen jääneet. Oli koululaisia, lukiolaisia, ylioppilaita ja meitä muita maatiaisia Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalta.
Kävimme vapaailtoina elokuvissa elokuvateatteri Kuohussa. Kahvila Kuohu oli myös käyntipaikkamme. Kahvilassa istui usein tanskalaisia vapaehtoisia. Oli myös amerikansuomalaisia sinisissä asepuvuissaan. Kuohussa tapasin myös oululaista nuorisoa. Muistaakseni tapasin Kuohu-kahvilassa Aulis Toppilan ja Tuomas Varvarin. He olivat muuttaneet aiemmin Oulun Tuiraan, Aulis Rantsilan kirkolta ja Tuomas Mankilankylältä. Kun seurustelin ja juttelin tuiralaisten nuorten kanssa, ryhtyivät eräät "asetoverit" valistamaan minua, että seurusteluni työläisten ja kommunistien kanssa ei sovi kuvioihin. Ja muutenkin he tekivät "jalustaa" itselleen ja aatteilleen. Kuvittelivat kai, että minussa on kasvualusta vasemmistolaissiemenille. Olin tästä "opastuksesta" hämmentynyt ja loukkaantunut. Olinhan vilpittömällä mielellä mukaan lähtenyt päämääränä Suomen puolustaminen. Jos Suomen puolustus olisi jäänyt heikäläisten varaan, huonosti olisi käynyt. Siinä tarvittiin työläiset muiden lisäksi, kuten jälkeenpäin tiedämme.
Sattui toinenkin "välikohtaus". Eräs poika varasti jotain, en muista mitä. Hän joutui siitä "käpälälautaan" ja rangaistavaksi. Tuomariksi tuli toverikuri, joka sälytti pojalle "kujanjuoksun" rangaistukseksi. Meidät "urhoolliset"pantiin kahteen riviin vastakkain, josta muodostui kuja, jonka läpi pojan oli juostava ja jokainen löi häntä kahtapuolta sotilasvyöllä, "paremmat" löivät solkipäällä ja "huonommat" toisella päällä, kukin lahjojensa mukaan. Sen jälkeen poika sai lähteä kotiin.
Hän oli alaikäinen - hänkin. Rangaistus oli päälliköiden siunaama, vaikka he eivät siihen osallistuneetkaan muuten kuin tähän kotiin "karkoitukseen". Mielestäni päälliköiden olisi pitänyt paneutua asiaan ja langettaa seuraamus muita keinoja käyttäen.
Osastomme päällikkonä oli luutnantti Kajava ja aliupseereina oululaisia poliisimiehiä. Uudenvuoden yönä 1939-1940 oli ensimmäinen ilmapommitus Oulussa. Hälytyksen aikana juoksimme koululta toisella puolen tietä olevaan metsään. Metsässä oli pieni aukio, jonka keskellä oli teline pikakiväärille lentokoneiden torjuntaan. Ei pikakiväärillä mitään voinut korkealla lentäneille koneille. Isompiakin aseita oli kaupungilla, koska yksi kone ammuttiin alas. Kone hajosi ilmassa useiksi kappaleiksi. Etsimme koneen kappaleita Tuiran ja Laanilan takamaastosta. Koneen moottori oli n.1,5 metriä pitkä rivimoottori. Lentäjät kuolivat kaikki. Kertoivat, että yksi lentäjistä olisi yrittänyt pysytellä irronneen siiven päällä, mutta livennyt siiveltä ja pudonnut alas kuten siipikin. Näin kerrottiin.
Niin kului aika tavanomaisissa harjoituksissa ja vartiotehtävissä. Autokolonna toisensa jälkeen vei parrakkaita miehiä koulun ohi itärajaa kohti. Suomussalmen suuret taistelut olivat päättyneet venäläisten tappioon. Kuhmossa sitä vastoin oli kovat taistelut käynnissä. 21. päivänä tammikuuta oli useita pommituksia. Illalla hälytys kesti useita tunteja. Hälytyksen jälkeen, kun tultiin kämpille oli toinen peukalovarpaani jäätynyt. Varvas oli valkea ja litissä. Sitä hierottiin lumella sulaksi. Sulamisvaihe oli tuskallista. Ei asiasta sen kummempaa numeroa tehty. Keppuroin kipeänä lattialla omissa oloissa aikani. Kukin kipunsa kärsiköön ja sillä siisti.
Helmikuun puolivälin tienoilla tuli sitten päivä, jolloin koulutus ja Oulu jäivät taakse. Osoitteena oli Suomussalmi. Sitä ennen porukastamme oli jo lähtenyt useassa erässä poikia Kuhmoon.
Meitä oli puolisenkymmentä poikaa, joiden nimiä ei ole mieleeni jäänyt kuin Hugo Kielenniva, "vääräleuka" siitä joukosta. Kuorma-auton lavalla olevassa kopissa matkustettiin Näljängän kautta Juntusrantaa kohti. Juntusrannan tienhaarassa oli jäätynyt venäläinen kaatunut sotilas nostettu hankeen pystyyn ja ojennettuun käsivarteen kiinnitettyyn pahvinkappaleeseen oli tekstattu "Justusrantaan".
Hän siis toimitti tienviitan tehtäviä. Käsivarresta roikkui myös ruskeasta kankaasta ommeltu patruunapussi. Ympäristössä oli kaatuneita venäläisiä, hevosen raatoja, kärryjä ja kaikenlaista sotakamaa metsässä ja Kiantajärven jäällä.
Niin automme pysähtyi erään itään viettävän mäen alle ennen Juntusrantaa. Juntusrannassa oli yhtenäiset linjat, josta kuuluivat sodan äänet. Tieltä vasemmalle oli hangessa syvä polku, joka vei muutaman kymmenen metrin päässä olevalle korsulle. Ympäristö oli "tykkykuusien" ympäröimä. Vähän alempana virtasi nietosten alla pieni puro, josta tarvittava käyttövesi haettiin. Korsu oli kaivettu mäenrinteeseen. Se oli vajaa 2 metriä korkea, ehkä 5 metriä pitkä ja 3-3,5 metriä leveä. Takaseinällä olivat makuulaverit kahdessa kerroksessa, ovi ja kamina. Ikkunaa ei ollut. Hasakki tohisi valonlähteenä. Yläpetillä oli ikuinen hiki. Asia, joka tuli omakohtaisesti koettua.
En muista montako miestä meitä korsussa oli, mutta ahdasta asumista se oli syöpäläisten vaivaamana. Keittiötä ei ollut. Kukin lämmitti "römpsässään" keittämisensä kaminan päällä. Keitettiin teetä, kahvia ja marjamehua. Syötiin "vanikkaa" voi- ja juustonokareen kanssa. Päällikkö-vänrikillä oli oma potero, jossa asui myös pari alikessua ja lähetti. Olin viikon pari korsulla. Odoteltiin vahdin vaihtoa Lappiin. Lappi oli sodassa säästynyt talopahanen Kiantajärven niemessä, joka muodostuu Kiantajärven kahden pohjoiseen suuntautuvan lahden väliin. Talo oli niemen itään viettävällä rinteellä, vähäisten peltotilkkujen keskellä ja synkän oloisen kuusimetsän ympäröimänä.
Pihassa oli navettapahanen, sen takana käymälä ilman ovea ja saunarakennus vähän ulompana pihan itälaidalla. Tämmöinen oli tuleva kortteeri ympäristöineen, johon saavuimme hiihtämällä eräänä kuulakkaana maaliskuun päivänä kipakassa pakkasessa.
Aiemmin talossa kortteeria pitäneet miehet lähtivät korsulle ja jättivät partiotehtävät meille tuleville. Porukan oli partioitava pohjoiseen Juntusrannan suuntaan, itärajan suuntaan sekä etelään Kiantajärven itäpuolitse Suomussalmen suuntaan.
Tarkoituksena oli seurata mahdollisten vihollispartioiden liikkeitä tällä aika laajalla alueella. Partiointia tehtiin yön aikana. Rajalle päin partioi 5 miestä ja pohjoiseen sekä etelään päin partioi 3 miestä. Taisipa olla pari miestä tuskan varalla, "kotimiehenä" Lapissa. Lapin ainoassa huoneessa, pirtissä, oli liuskekivistä muurattu, jotenkin epämääräinen uuni. Lattialla oli heiniä ja saunavastoja patjana. Päätyseinää vasten oli rehuja seinän hataruuden vuoksi. Tarvittava vesi sulatettiin lumesta. Vartiota pidimme pihapiirissä, ainakin yöllä.
Vartiomiehellä oli jaloissa "hiljaiset" huopasaappaat. Tavallinen kenkä "naukaisi" ilkeästi ankarassa pakkasessa ja olisi ilmaissut vartiomiehen ja koko porukan viholliselle jo pitkien matkojen päähän.
Ensimäinen partioreissuni oli etelään, Suomussalmelle päin suuntautuva. Hiihdimme Kiantajärven itäisen lahden yli järven itärannalle. Siellä minut määrättiin tunnustelijaksi, mikä tarkoitti sitä, että minun oli hiihdettävä pari-kolmesataa metriä muun porukan edellä. Oli kirkas kuutamo ja paukkuva pakkanen. Hiihdosta syntyvä ääni tuntui hirveältä meteliltä. Tuntui, että melu herättää kaikki viholliset läheltä ja kaukaa ottamaan partiomme vastaan tulisin terveisin. Ajatuksissa pyöri erilaisia menettelyvaihtoehtoja siltä varalta, jos tulee yllätetyksi.
Tasatahtia lykkien hiihdin lumipuvussa ja kivääri selässä, tarkkaillen metsäistä ympäristöä. Vihdoin saavuimme Tapio-nimiseen taloon, joka oli partiomme päätepiste. Tämä talo oli jäänyt polttamatta joulukuulla suurten taistelujen aikana. Talossa oli seinäkello, joka oli vedettävä määräyksen mukaan. Etelästä päin kävi vuorollaan partio Tapion talossa. Tässä kellon käynnissä pitämisessä oli jokin juju, joka ilmaisi, että omat partiot ovat käyneet talossa.
Eipä siinä reissussa sen kummempaa. Palasimme aamuyöstä tukikohtaamme Lappiin. Rajalle päin partioiva porukka tuli Lappiin vähän myöhemmin. He kertoivat olleensa tulitaistelussa venäläisen partion kanssa, joka oli sitten vetäytynyt itään. Niillä partioreissuilla, joilla olin mukana, ei ollut kosketusta viholliseen.
Vihollisen lentokoneiden vuoksi pidimme talon ympäristön mahdollisimman asumattoman näköisenä. Sukset ja muut välineet pidimme visusti piilossa. Uunia lämmitettiin yön aikana. Ruokana oli kuiva muona ja juomana kahvi ja marjamehu. Tarvittava vesi sulatettiin lumesta. Syöpäläiset, lähinnä täit, olivat riesana. Mistähän ne lie sienneetkin? Niitä vain oli jatkuvasti. Alusvaatteita ei oltu vaihdettu sitten Oulusta lähdön jälkeen. Pesumahdollisuutta ei liioin ollut. Saunapahanen oli talossa, mutta sitä ei uskallettu lämmittää vihollisen lentotoiminnan vuoksi. Joskus veimme vaatteitamme pakkaseen, jolloin täit paleltuivat ja vaalenivat. Ne oli aika helppo sitten poimia pois. Joskus pilan, päiten suurimmat ristiselkäiset täit hirtettiin hiuksella ja ripustettiin roikkumaan ikkunan pokassa olevaan naulaan. Semmoista se elämänmeno oli Lapissa maaliskuulla 1940.
Olisimme toivoneet pilvisiä ilmoja ja lumisateita, mutta taivas pysyi pilvettömänä ja kuulakkaana. Yöllä paistoi kuu täydeltä terältä. Naapurin lentokoneilla oli hyvät edellytykset suorittaa tihutöitään yöllä ja päivällä.
Aamupäivällä 13.3.1940 saapui lähetti ilmoittamaan, ettei partioon saa enää mennä, sillä rauha tulee tänään klo 11.00
Siinä sitä äimäiltiin, kuinka sota voi noin vain loppua tietylle kellonlyömälle. Niin se kuitenkin loppui. Emme tienneet heti rauhan ehdoista tarkemmin. Meillä Lapissa ei ollut radiota, joten tietojen saanti oli, sanoisinko, toisen käden tietoja, lähinnä, mitä lähetti tiesi kertoa.
Muistaakseni ei kukaan ollut rauhantuloa vastaan, ei ainakaan ilmaissut mielipidettään siihen suuntaan, jos nyt ei riemuhuutojakaan kuulunut. Ilmeisesti kuitenkin kukin tunsi sisäistä helpotusta. Oltiin elossa ja tervennä. Odotettiin klo 11 lyöntiä. Odotettiin vielä tunti tai pari Sitten laitettiin savusaunan lämmitys kuntoon. Kannettiin lunta muuripataan sulamaan. Etsittiin vesikippoja ja laitettiin vastat hautumaan. Vastoja oli talossa.
Saunoimme oikein hartaudella. Vastottiin ja välillä piehtaroitiin lumessa. Siinäpä ne täin puremat ja pahin kutka lähtivät. Huiskuteltiin vaatteista enimmät täit hangelle ja muuntoinkin tuon tapainen toimeliaisuus lisääntyi. Oltiin hengissä ja elettiin.
Rauha oli siis tullut. Siinä kukin tutkaili tunnossaan, ketä sukulaisia ja tuttavia oli jäänyt henkiin, ketä kaatunut jne. Kysymyksiä, joihin ei vastauksia näissä olosuhteissa ollut saatavissa. Minulla oli lähisukulaisia sotahommissa isä, viisi setää ja kolme enoa.
Isä oli Vilajoella Viipurinlahdella rauhanteon aikaan. Yrjö, Iikka ja Lauri-setä sekä Pieti, Martti- ja Leevi-eno olivat Kuhmossa, Pentti-setä jossakin eteläisellä rintamalla. Heikki-sedän olinpaikkaa en muista.
He selvisivät kaikki pahemmitta vammoitta Talvisodasta. Olimme muutamia päiviä, ehkä viikon, Lapissa rauhanteon jälkeen, kunnes tuli komennus korsulle Juntusrannan tien varteen. Korsulta meidät siirrettiin välittömästi autolla Taivalkoskelle. Siellä Jakkilan talo oli tuleva kortteeri. Talo oli mäellä, silloisen apteekintalon takana. Apteekintalo oli ainoa kivitalo Taivalkoskella. Sen toinen pääty oli sortunut pommituksessa. Taivalkoskelta oli "turha" väki evakuoitu pois. Rintamalta siirrettyjä sotilaita oli sitäkin enemmän. Kauppiaita oli kaupanteossa, Jalava ja Karvonen. Oli kai osuuskaupatkin auki.
Jakkilan isäntä, tuolloin jo vanha mies, ilmestyi taloonsa evakkoreissulta. Hän laitteli poronlihoja talon ulkoseinille ja katolle "paistumaan" pakkaseen. Isäntä oli evakkoon lähtökiireessä tappanut sian ja kätkenyt ruhon suolineen päivineen liiteriinsä. Nyt hän nosti jäätyneen ruhon sahapukille ja paloitteli sen pokasahalla. Olipahan outoa lihan paloittelua sekin. Lihan kypsentäminen pakkasen ja kevätauringon "hehkussa" oli meille uutta ja ennen kuulumatonta. Siinäpä se tuli sekin vanha poromiesten lihanjalostustapa nähdyksi.
Talon isäntä oli ollut aikoinaan keisarivallan sotaväessä, ns. vanhassa väessä kolme vuotta. Hän halusi esittää meille silloisia kivääriotteita komentaen itseään venäjäksi - - - naplitsoo!
Taivalkoskella kävi meitä sotilaita viihdyttämässä jokin kiertue, johon kuului mm. George Malmsten. Hän esiintyi meriupseerin puvussa, tai oliko sitten aliupseerin puku. Komea se kuitenkin oli. Enpä ollut ennen meriupseeria nähnytkään. Tuttuja lauluja hän lauloi, lauluja, joita olin kuullut radiosta ja gramofonilevyiltä Rantsilan Osuuskaupan kahvilassa.
Taivalkosken kirkonkylä oli tuohon aikaan Oulu-Kuusamo tieltä 7 km sivussa. Siekkisestä haarautui tie Taivalkoskelle ja siitä edelleen Metsäkylälle ja Näljängälle. Siekkisen talossa matkalaiset kävivät kahvilla. Pirtin ja keittiön väliseinässä oli ns. elämänluukku, jonka kautta tarjoilu tapahtui. Kirkonkylältä Siekkiseen johtavan tien itäpuolella mäellä oli korkeahkoja, punaisia (ilmeisesti metsäyhtiön omistamia) puurakennuksia, joissa majaili autokomppanian miehiä, mm. naapurini Ylitalon veljekset Otto ja Eetu Konola olivat siinä majoitettuna. Eräänä päivänä kävin heidän luonaan. Eetu keitti kahvit ja siinä kahvin juonnin lomassa juteltiin sotakokemuksista, rauhanehdoista, karjalaisten asuttamisesta yms, jotka askarruttivat sen ajan ihmismieliä. Niin kului maaliskuuta, pitkälle huhtikuukin enimmäkseen oleilemiseen, jotakin vähäistä vartiointia lukuunottamatta.
Eipä tuolloin arvannut, että runsaan vuoden kuluttua olen jälleen samalla paikkakunnalla ja jopa Jakkilan talossakin päävartion vartiomiehenä. Tuli sitten huhtikuun 21. päivä, jolloin joukkueenjohtaja alikersantti K. Einola kirjoitti komennustodistuksen Hyrynsalmelle vapauttamista varten.
Kuorma-auton lavalla matkustettiin Hyrynsalmelle. Siellä luovutettiin sotavälineet pois, saatiin loput päivärahat 11 päivältä (110 mk) ja kirjoitettiin litterat junaan ja linja-autoon. Tulin iltamyöhällä Ouluun. Linja-autot Rantsilaan olivat jo menneet, joten jäin yöksi Ouluun isän tädin ja hänen miehensä Abraham Sepäntalon luokse. He asuivat talossaan Aleksanterinkatu 39:ssä.
Seuraavana päivänä illansuussa lähdin Kyrön seka-autossa kotia kohti. Autossa tapasin Kuorilehdon Vennen ja Kalliokosken Valtun, Mankilankyläläisiä hekin. He olivat tulossa linnoitustöistä Viipurin tienoilta. Jäimme pois autosta Temmeksellä, josta jatkoimme matkaa jalkaisin. Matka Temmekseltä Koskelankankaalle oli noin 10-11 km. Matkalla poikkesimme erääseen mökkiin Vanhantien varrella. Emäntä keitti meille pyytämämme kahvit. Ja niin matka jatkui kevätauringon huovittamalla tiellä. Valtu jäi Mankilan lähellä olevaan kotiinsa ja Venne ja minä saapasteltiin edelleen yön jo siirtyessä pikkutunneille.
Koskelankankaalle saavuttuamme minä poikkesin kotia ja Venne jatkoi matkaansa Saarikylälle. Pirtissä oli palvelusväkeä nukkumassa, mm. Saarelan Lauri nukkui pirtin lattialla olevalla vuoteella, johon minäkin vääntäysin nukkumaan. Niin oli sotareissun rengas umpeutunut minun kohdalta. Ajokoiran penikka oli kuollut sillä aikaa penikkatautiin. Oli tullut siirtolaisia, Pöllästen perhe Uukuniemeltä. He asuivat vanhalla puolella. Pekka Pölläsen perheen mukana oli myös Simo Pöllänen, vanhapoika, jo ikämies tuolloin ja Pekan vanhempi veli. Myös Moilasen perhe Näljängältä oli ollut talven meillä, mutta olivat jo minun tultua lähteneet kotiseudulleen.
Myös Pölläset pääsivät kevätkesästä muuttamaan kotiinsa, joka jäi uuden valtakunnanrajan länsipuolelle. Isä oli tullut kotia kohta rauhan tulon jälkeen. Oli jo ehtinyt ostaa sotasaalishevosen, jolle annettiin nimeksi "Tiltu" Moskovan Tiltun mukaan. Moskovan Tiltu oli Moskovan radion suomenkielisen lähetyksen suomalainen toimittaja Vilenius. Toinen "Tiltu" Petroskoista (Äänislinna) oli Suomesta 30-luvulla loikannut Saimi Virtanen. Hänen miehensä katosi Karjalan puhdistuksien yhteydessä, tyttärensä Raili Virtasen mukaan.
Kirjoittanut Niilo Koskela