Sodan ensi vuosina Royal Air Force oli suunnannut iskunsa suhteellisen rajattuihin Ruhrin teollisuusalueen ja Pohjanmeren rantakaupunkien sotateollisiin kohteisiin. Englannin pääministeri Neville Chamberlain olikin vuoden 1940 alussa todennut, että "hänen majesteettinsa hallitus ei koskaan hyökkää terroristisesti naisia, lapsia ja muita siviilejä kohtaan, menivätpä muut kuinka pitkälle hyvänsä". Siihen tarvittiin toisenlaisia miehiä. Yksi sellainen oli toukokuussa 1940 Britannian pääministeriksi noussut Winston Churchill.

Vuosia kestäneen tutkimustyön jälkeen Ison Britannian ilmailuministeriö hyväksyi helmikuun 14. 1942 uuden toimintamallin (area bombing directive). Se nojasi italialaisen kenraalin Giulio Douhetin 1921 kirjassaan Il dominio dell'aria hahmottelemaan teoriaan ilma-aseen ratkaisevasta roolista modernissa sodankäynnissä. Ministeriön toimintamallissa pommitukset suunnattiin "tiheimmin asutetuille alueille" ja operaation päämääräksi asetettiin "vastustajan siviiliväestön moraalin murtaminen". Kohteena olivat "asutusalueet eivätkä esimerkiksi telakat tai lentokoneteollisuus". Täsmällisesti määritellystä kohteesta siirryttiin valitun tilan tuhoamiseen mahdollisimman nopeassa ajassa. Helmikuun 22. RAF:n pommituskomennuskunnan (bomber command) johtoon nimitettiin Arthur Harris. Hänen tehtäväkseen tuli moraalisten pommitusten (moral bombing) käytännön johtaminen. Pommituksilla piti lamaannuttaa teollisuustyöläiset ja nostattaa saksalaiset Hitlerin hallintoa vastaan.

Kehittyneet tutkat olivat helpottaneet kohteiden paikantamista ja pommituslaivueiden kotiinpaluuta. Oli mahdollista siirtyä yöpommituksiin. Ennen pommitusta iskukohteita valokuvattiin: tarpeen vaatiessa valokuvattavat kohteet valaistiin palopommein. Varsinainen pommitusretki alkoi havaintolennoin: tuulenvoimakkuus ja muut pommien osumistarkkuuteen alueella vaikuttavat tekijät mitattiin. Pommituslaivuetta opasti korkealla pommituskohteen yläpuolelle lentävä komentokone (masterbomber). Sen ohjeita seurasivat ilmatorjunnan ulottumattomissa lentävät, kevyet Mosquito-pommikoneet – tiennäyttäjät (pathfinder). Ne merkitsivät tuhottavan alueen rajat vihrein palopommein. Kohteen ydin merkittiin punaisin liekein.

Merkitsemisen jälkeen pommikoneet alkoivat pudottaa kapseleitaan värikkäänä leimuavaan kohteeseen muutaman kymmenen sekunnin välein. Ensin nelimoottoriset, lähtöpainoltaan 30 tonniset Lancasterit pudottivat kaupunkiin raskaita miinoja. Yleisin niistä oli ohutkuorinen "korttelinmurskaaja" (blockbuster). Se painoi 1800 kiloa. Räjähdys synnytti voimakkaan paineaallon, joka musersi välittömässä läheisyydessä sijainneet rakennukset kokonaan. Kauempana paineaalto repäisi katot irti ja särki ikkunat. Seinät jäivät pääosin pystyyn. Suurin englantilaisten pommi, "Grand Slam" painoi 10 tonnia, pienempi "Tallboy" 5,5 tonnia.

Tämän jälkeen pystyssä törröttäviin rakennelmiin pudotettiin erityyppisiä palopommeja. Bensiinin lisäksi paloseokset sisälsivät kumia, hartsia ja öljyä, nestemäistä bitumia tai fosforia. Raskaimmat nestemäiset palopommit painoivat säiliöineen ja räjähteineen yli 100 kiloa.

Yleisimmin käytetty paloase oli kuitenkin sauvapalopommi: se painoi vain 1,8 kg. Niitä pudotettiin Saksaan 8 miljoonaa kappaletta, Dresdeniin helmikuussa 1945 650 000. Pommi oli 55 cm pitkä, kapea, profiililtaan kuusi- tai kahdeksankulmainen sauva, jonka pintavaippa oli magnesiumin, alumiinin, mangaanin, kuparin ja sinkin seos.

Sokkasytytin sytytti alumiinista ja rautaoksidista koostuvan sytytysseoksen. Sauvan vaippa suli hehkuvaksi massaksi ja paloi kahdeksan minuuttia. Siinä ajassa liekkien oli saatava jotakin ruuakseen tai tuli sammui. Kuumuus nousi palavassa sauvassa 2500:een celsiusasteeseen.

Pommeja pudotettiin rypäleissä, jolloin ne painavampina osuivat tarkemmin. Rypäleisiin liitettiin myös kevyitä sirpalepommeja. Hieman ennen maahan törmäystä rypäleet hajaantuivat. Kun tuli pääsi ahmimaan palavaa materiaalia, korttelipommien jäljiltä pystyssä olevat seinät muodostivat liekeille ikään kuin hyvävetoisen uunin. Tuli oli tuhoamisen keskeinen voima.

Palopommien jälkeen kohdetta iskettiin vielä sirpalepommein. Osissa pommeista oli aikasytytys. Näin hankaloitettiin sammutustyötä. Nestemäisten palopommien koostumuksen vuoksi se oli muutenkin lähes mahdotonta.

RAF:n esikunnassa oli marraskuussa 1941 pommituksia silmälläpitäen listattu saksalaisia kaupunkeja. Houkuttelevimpia olivat kaupungit, joissa oli vanha, puurakenteinen keskusta ja suhteellisen ahtaat kadut: esimerkiksi Frankfurt tai Kiel kivikeskuksineen tai Berliini suhteellisen leveine katuineen olivat teoriassa kehnoja kohteita, kelvollisempia sen sijaan esimerkiksi Bremen tai Freiburg.

Traven varrella sijaitseva Lyypekki oli ideaalikohde. Se oli öisinkin löydettävissä, ja kaupungissa oli helposti syttyvä vanha keskus. Ilmatorjunta oli heikohkoa, koska elintärkeitä sotateollisia kohteita ei ollut. Ensimmäinen aluepommitus alkoi Palmusunnuntain vastaisena yönä maaliskuussa 1942. Kahdessa aallossa pudotettiin 25 000 sauvapalopommia. Rakennuksista vaurioitui 62 prosenttia, vanhasta kaupungista lähes 80 prosenttia paloi; keskiaikaiset Mariankirkko, Pietarinkirkko ja Tuomiokirkko tuhoutuivat. Sen sijaan Dornier-lehtokoneita valmistanut tehdas säilyi koskemattomana. Henkensä menetti 320 ihmistä, mikä oli toistaiseksi paras RAF:n saavutus.

Toukokuussa 1942 Harris aloitti operaatio Milleniumin, joka vihdoin täytti Churchillin asettamien ilmaiskujen mittakaavan. RAF:n kaikki reservitkin koottiin iskemään Hampuriin, jossa valmistettiin sukellusveneitä. Sään vuoksi kohteeksi kuitenkin viime hetkellä valikoitui Köln. Rein-joen kaupunkiin oli suhteellisen helppo löytää. Yli tuhat konetta aloitti sotatyön 30.5.1942. Vaikka toivotun laajuista tulimyrskyä ei saatukaan syntymään, oleellista oli ollut toteutus: 90:ssä minuutissa yli tuhat konetta pudotti kaupunkiin 1500 tonnia räjähteitä. Englanti osoitti iskukykynsä Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton rinnalla. Vastaavantyyppinen hyökkäys suunnattiin kesäkuussa vielä Esseniin ja Bremeniin. Kölnin vanhankaupungin lähes täydelliseen tuhoon tarvittiin kuitenkin vielä yli 250 ilmahyökkäystä.

Casablancan konferenssissa tammikuussa 1943 amerikkalaiset hyväksyivät brittien pommitustaktiikan, vaikka eivät itse siihen ryhtyneetkään. Yhdysvaltain lentäjiä kun ei ollut koulutettu yöpommituksiin. Toisaalta "lentävät linnoitukset", Boeing B-17-koneet olivat kykeneviä puolustautumaan päivisinkin, ja niitä suojasivat tehokkaat Mustang-hävittäjät. Yhdysvallat pyrki ns. mattopommituksin iskemään täsmällisesti määriteltyihin kohteisiin. Ennen Normandian maihinnousua erityisesti keskeiset liikennesolmut ja lentokoneteollisuus olivat Yhdysvaltain 8:n lentolaivueen kohteina. USA osallistui brittien aluepommitustaktiikkaan enenevästi vasta sitten, kun omien vainajien määrä alkoi maihinnousun myötä kasvaa.

Tunnetuimmat menestyksensä RAF sai Hampurin ja Dresdenin pommituksissa. Operaatio "Gomorra" alkoi 25.7.1943. Helteisessä Hampurissa kuoli kolmessa erillisessä hyökkäyksessä arviolta 42 000 ihmistä. Heinäkuun 27. syntyi ns. tulimyrsky. Liekeissä lämpötila nousi yli tuhannen asteen, tulikuuma ylöspäin nouseva ilma synnytti tuulen, jonka nopeus ylitti 75 metriä sekunnissa. Ilma suorastaan kiskaistiin suojaa hakevien keuhkoista, vesijohdot halkeilivat ja kiehuva vesi, häkä ja myrkylliset kaasut tulvivat kellareihin ja pommisuojiin. Paineaallot heittivät ihmiset seiniin, sirpalepommit repivät kehon rikki, ihmiset hiiltyivät elävältä mustiksi muumiomaisiksi kääpiöksi, pienet lapset sinkoutuivat tuulen mukana liekkeihin, katujen asfaltti syttyi palamaan ja palavat seokset liimautuivat uhrien ihoon kiinni.

Dresdenissä helmikuussa 1945 yhden yön pommitus aiheutti yli 35 000 uhria. Kaupungissa tungeksivat idästä puna-armeijaa pakenevat siviilit. Käytännössä Dresden oli vailla ilmatorjuntaa. Ruumiita poltettiin pommitusten jälkeen suurissa pinoissa. Iskun oli suorittanut tarkkuudeltaan pommituskomennuskunnan etevin lentolaivue, ryhmä numero viisi. Thunderclap-nimisen operaation kenraaliharjoitus laivueella oli ollut Darmstadtissa 12.9.1944. Tuolloin kaupungin asukkaista menehtyi 10 prosenttia, 12 300 ihmistä.

Suhteellisesti suurimmat vainajamäärät eivät syntyneetkään Dresdenin ja Hampurin kokoisissa suurkaupungeissa, vaan juuri Darmstadtin kaltaisissa keskisuurissa asutuskeskuksissa. Sellaisia olivat esimerkiksi Magdeburg 16.1.1945 (4 000 kuollutta) Swinemünde 12.3.1945 (20 000), Kassel 22.10.1943 (10 000) tai Pfrozheim 24.2.1945 (20 277).

Pommituksissa Saksassa kuoli arviolta 450 000–600 000 ihmistä. Heidän joukossaan oli 75 000 lasta. Heinäkuusta 1944 lähtien pommituksissa menetti henkensä keskimäärin 13 500 ihmistä kuukaudessa. USA ja Britannia pudottivat Saksaan 1,35 miljoonaan tonnia räjähteitä. Miltei kolmannes (370 000 tonnia) toimitettiin päämääräänsä tammikuusta toukokuuhun 1945. Goebbelsin Berliinin Urheilupalatsissa 18.2.1943 esittämään uhoavaan kysymykseen "wollt ihr den totalen Krieg?" oli saatu vastaus.

Saksalaisen tutkijan Jörgen Friedrichin kirja Der Brand (2002) nosti RAF:n pommituslennot jälleen kerran esiin sekä Saksassa ja Englannissa. Saksassa keskustelu huokui kylmän sodan päättymisen jälkeistä ilmapiiriä, jossa saksalaisilla oli "oikeus" muistaa uhrinkin osansa. Kaunokirjallisuudessa esimerkiksi Günter Grassin Im Krebsgang (2002) kuvasi idästä pakenevien saksalaisten pakolaisten kohtaloa. Uutta oli nimenomaan kauhujen henkilökohtaisuus, ja yksilöiden oikeus koettuihin tunteisiin. Liittotasavallassa sodan jälkeen aloitettu yhteiskunnallinen itsetutkiskelu natsismiin, sotaan ja juutalaisten kansanmurhaan johtaneista tekijöistä oli jättänyt nämä kokemukset varjoonsa.

DDR:n hallinto puolestaan oli nähnyt itsensä "historian voittajana" ja sysännyt natsihallinnon henkisen jäämistön lännen murheeksi. Katynin joukkomurhista tai Molotovin Ribbentrop-sopimuksesta Itä-Saksan julkiset kielet vaikenivat. Paradoksaalisesti DDR:ssä oli kuitenkin ollut pommituksiin tietyssä mielessä avoin asenne: tekijöinähän olivat olleet "imperialistiset länsivallat", jotka virallisen opin mukaan yhä juonittelivat DDR:ää vastaan.

Britanniassa RAF:n ilmasota yleensä nähdään johdonmukaisena sankaritaruna, jossa vuoden 1940 "Blitzin" ja aluepommitusten välillä ei nähdä eroja. Friedrichin kirja nosti Englannin lehdistössä kohun. Esimerkiksi Independent-lehdessä (22.11.2002) kolumnisti David Aaronovitch kirjoitti, että intialaiset ja afrikkalaiset voivat vaatia brittejä tilille pahoista teoista, mutta saksalaiset eivät. Sotahistorioitsija Correlli Barnett oli Daily Mailissa marraskuussa 2002 näkevinään Friedrichin Saksan historian revisioijana, joka halusi verrata ilmahyökkäyksiä natsien julmuuksiin ja vesittää keskitysleirien kauhut. Jotkut uusnatsit, kuten Ernst Zündel Kanadassa meluavatkin pommitussodasta "todellisena holokaustina". Sitä paitsi Churchillin toimien vertaaminen sotarikoksiin viiltää Englannissa syviä haavoja kansallisiin tunteisiin: vuonna 2002 "Winnie" valittiin BBC:n äänestyksessä vuosisadan britiksi. Työväenpuolueen Mo Mowlanin mielestä Churchillin mahdollinen hirviömäisyys oli ollut ainoa keino pelastaa Englanti Hitleriltä. RAF:n tappiotkin olivat olleet kovat: 125 000:sta pommituskomennuskunnan miehestä kuoli tai haavoittui 73 741. Pimeässä lentävän pommituskoneen kauhut keskellä ilmatorjuntatulta tai Messerschmittien metsästäminä ovat jääneet lähtemättömästi monen veteraanin mieleen.

Historiantutkimuksen piirissä on ollut kriittisiä ääniä. Oxfordin yliopiston historian tutkija Adrian Gregory totesi, että "strategia, joka surmaa 75 000 lasta on moraalisesti hämmentävää". Myös historioija Max Hastings luonnehti jo 1979 ilmestyneessä kirjassaan Bomber Command strategisia pommituksia häpeällisiksi. Sotahistorioitsija Antony Beevor on puolestaan korostanut, että Churchillin taktiikkaa tulisi tarkastella silloisten tapahtumien valossa: brittien pommitukset olivat olleet osa "sodan luonnollista kehitystä".

Kitkerää keskustelua pommituksista on käyty muuallakin. Kanadassa 1992 tv-dokumentti Death by Moonlight: Bomber Command kuvasi ja käsitteli kanadalaisten roolia pommitussodassa. Dokumentista puuttuu isänmaallinen paatos, se korostaa inhimillistä kärsimystä ja kyseenalaistaa siviilikohteiden pommittamisen tarpeellisuuden. Kanadan senaatti asetti alakomitean tutkimaan dokumentin sisältöä. Loppulausunnossa tammikuussa 1993 komitea moitti ohjelmaa asiantuntemattomuudesta ja puolitotuuksista. Sikäläinen kansallinen tv-yhtiö CBC taipui anteeksipyyntöön veteraanijärjestöiltä. Nämä nostivat vielä syytteen ohjaaja Brian McKennaa vastaan ja vaativat 500 miljoonaan dollaria vahingonkorvausta kunnianloukkauksesta. Oikeudessa juttu raukesi.

Itseasiassa keskustelua pommituksista käytiin Britanniassa jo sodan aikana. Sinänsä se oli osoitus toimivasta demokratiasta. Kirjailija Vera Brittain arvosteli jyrkästi Hampurin pommitusta. Alahuoneessa kyseenalaistettiin siviilikohteiden määrätietoinen tuhoaminen. Hallitus väitti iskevänsä vain sotilaskohteisiin. Ehkä selkeimmän näkökulman pommituksiin esitti Chichesterin piispa George Bell helmikuussa 1944. Hänen mukaansa kaikki keinot eivät olleet sallittuja. Päämäärän, demokratian puolustamisen täytyi näkyä keinoissa. "Oikeudenmukaisuus on lippumme päätunnus", julisti Bell.

Vihdoin maaliskuussa 1945 Churchill esitti RAF:n esikunnalle, että aluepommituksia siviilikohteita vastaan oli vastaisuudessa harkittava tarkkaan. Churchillin huomautuksen syy oli käytännöllinen: voittajat saisivat muutoin huollettavakseen täysin tuhotut kaupungit. Pommitussodan varjot olivat kuitenkin sen verran tummia, että Arthur "Bomber" Harris jäi Britannian aselajien johtajista ainoaksi, jota ei sodan jälkeen palkittu aatelisarvolla.

Churchillin sotakabinetin toimet ovat ymmärrettävissä sodan taustaa vasten. Lontoossa menehtyi koko sodan aikana yli 40 000 ihmistä. Luftwaffen hyökkäyksessä Coventryyn 14.11.1940 oli kuollut yli 500 ihmistä. Viimeiset saksalaisten V-2 raketit iskivät Lontooseen maaliskuussa 1945. Saksa oli käyttänyt sodan alkupuolella ilma-asettaan terroristisesti myös Varsovaa ja Rotterdamia, Belgradia ja Stalingradia vastaan. Saksalaisten ja italialaisten koneiden 1937 tuhoamasta Guernican kaupungista tuli Picasson maalauksen myötä sodan mielettömyyden symboli. Kokonaisuutena katsoen liittoutuneet olivat käyneet puolustussotaa: Saksa oli ollut myös ilmaterrorin aloittaja, ja epäilemättä se olisi tuhonnut Englannin kaupunkeja enemmänkin, jos olisi kyennyt.

Britit toimivat siis kuten kansallissosialistinen Saksakin oli tehnyt. Juuri tämä lieneekin ollut yksi keskustelun oleellisin seikka. Vaikka natsihallinnon sotarikoksia ja saksalaisten siviilikohteiden pommituksia ei voikaan samastaa, niihin voidaan löytää vertailevia näkökulmia. Churchillin valinnat ovat ymmärrettäviä, mutta olivatko ne oikeita? Toisin sanoen, olivatko ne ainoat mahdolliset? Demokraattisen valtion on sodassa tehtävä tarpeellinen, mutta ei enempää. Keskustelu sai myös ajankohtaisempia sävyjä ainakin Saksassa, jossa Irakin sodan siviiliuhreja verrattiin pommitusten uhreihin.

Britannia ryhtyi aluepommituksiin, koska se ei muuta voinut. Suurvaltojen pöytään ei ollut istumista ilman toimivaa sotanyrkkiä. Pääosin RAF kuitenkin epäonnistui tavoitteessaan. Strategiset pommitukset surmasivat runsaasti ihmisiä, mutta niiden merkitys sodan lopputulokseen oli vähäinen. Saksan sotateollisuustuotanto kohosi huippuunsa 1944; ennen kaikkea sitä historian tutkija Hans-Ulrich Wehlerin mukaan murensi amerikkalaisten pommitustaktiikka. Siviilipommitukset pikemminkin lisäsivät saksalaisten yhteistuntoa: viha pommittajaa kohtaan oli syvä eikä toivotusta kapinasta natsihallintoa vastaan ollut merkkiäkään. Saksan vastarinta lakkasi vasta, kun liittoutuneitten maajoukot valloittivat maan.