Leino Pentzin ei ollut koko sisällissotaa pohjois-pohjalaisten mukana. Hän sairastui - omien sanojensa mukaan, koska vanhemman lukumiehen kunto kun ei kestänyt nuorempien mukana - ja oli välillä toipumislomalla Oulussa. Hänellä oli myös mahdollisuus poiketa Tampereelle heti valtauksen päätyttyä. Ohessa lyhyt lainaus siitä, mitä hän kertoo kirjassaan Kalevankankaan hautausmaasta.

....
Tulimme kiertokulullamme aukealle, hautausmaan itäosaan. Siellä häämöitti jotain tummaa, kuten pitkä pino. Menimme lähemmäksi.

Se oli ruumispino. N. 100 metrin pituinen se oli ja paikoin metrin korkuinen. Siinä oli punaisten ruumiita. Näkyi halaistuja päitä, joista aivot olivat esillä. Siinä oli nuoria miehiä, joiden valkoiset ehyet hampaat loistivat avoimista suista. Siinä näkyi kasvoja, joihin paheet ja raakuus elämässä olivat merkkinsä painaneet. Mutta oli sellaisiakin, joiden kauniilla kasvoilla syvä rauha lepäsi. Oli alastomiakin ruumiita. Toiset olivat häikäisevän valkeita, toiset mustia, sinisiä tai kellertäviä väriltään. Oli sairaaloissa kuolleita, joilla oli vielä siteet jäljillä. Joukossa oli naissotilaitakin.

Kaamealta näytti nuori raakapiirteinen mies, jonka kasvoilla asui kuoleman kauhu ja kohotetut kädet olivat jäykistyneet ristiin. Oliko hän rukoillut Jumalaa vai surmaajaansa?

No niin! Siinä oli sodan kauhujen kuva. Kenekään maalarin sivellin ei ole vielä sotaa kuvannut eikä kenenkään kirjailijan kynä. Sitä ei voida kuvata, sitä voidaan ainoastaan tuntea, nähdä ja elää.

Siinä oli punakaartilaisuuden pellon satoa. Rikoksilla kylvetty oras oli tuleentunut. Vuoden ajan oli jokainen rikos ollut luvallinen, kunhan se kohdistui 'porvareihin'. Oikeuden voima oli ollut vangittu. Jokainen hulikaani luuli saavansa tehdä mitä hyvänsä, ilman edesvastuuta, ilman rangaistusta, kunhan 'jäsenkirja' oli taskussa.

Nyt oli tilinteon päivä hirmuisena tullut. [ - - ]