Niilo Koskelan muistelmat vuosilta 1941-1945

Tammikuun alussa 1941 perhe muutti Ouluun asumaan Siljonkatu 75:een [tässä nykyasussaan]. Se oli melkoinen muutos elämänmenoon. Katuvalot, junien kolina ja vihellykset rautatieltä ynnä muu kaupungin häly oli uutta maalaispojan aistittavaksi. Menin heti miten muuton jälkeen Systemalle autokouluun. Autokoulu oli silloisessa Limingantullissa Valion meijeriä vastapäätä. Autokoulussa opetti teoriaa Paaso ja ajo-opetusta antoi Viljo Karhi. Tarkoituksenani oli saada ammattiajokortti. Koulutus kesti noin kolme kuukautta, johon sisältyi myös jonkinasteinen autonasennuskoulutus autokorjaamolla. Ensimmäisen kerran ajoin autoa torilta Kiikelin saaresta jäätä pitkin Pikisaaren konepajalle, josta haimme auton häkäpontön valurautaisia pesiä Systemalle. Auton käsittelyssä oli jonkin verran apuna kolmikesäinen kokemus traktorin ohjaimessa. Kouluauto oli Ford-merkkinen kuorma-auto häkäpöntöllä varustettu. Polttoaineena oli koivupilkkeet.

Koska asepalvelu oli lähitulevaisuudessa edessäni ja kun palveluaikakin oli jatkettu 2-vuotiseksi, hain vapaaehtoisena armeijan autokomppaniaan Ouluun. Hakemukseni hyväksyttiin ja määräyksen mukaan minun oli ilmoittauduttava Oulun kasarmilla 2.4.1941 klo 24.00 mennessä. Tapasin tuona iltana (2.4) kaupungilla erään oululaisen pojan Pirilä nimeltään. Hän oli myös menossa armeijaan. Menimme Tuiraan eräiden tyttöjen kämpille, jossa sitten olimmekin lähelle puolta yötä. Kävelimme sitten kasarmin portille, jossa odotimme viimeisten siviliminuuttien kulumista. Muutamaa minuuttia ennen määräaikaa astuimme portista kasarmialueelle ja heitimme hyvästit sivilielämälle - kahdeksi vuodeksi.

Ilmoittauduimme esikunnassa, jossa meidät kirjattiin huoltopataljoonan 5:n alokaskomppanian neljänteen joukkueeseen alokkaiksi. Esikunnasta meidät opastettiin majoituspaikkaamme Intiön kankaalle erääseen parakkiin. Intiöön,vesitornin lähistölle oli rakennettu toistakymmentä parakkia armeijalle. Meidän komppanialla oli käytössä 5-6 parakkia ja panssarintorjunta-alokkailta loput.

Karmea oli ensimmäinen herätys armeijassa. Mistähän lie löytynyt niin pahaäänisiä alikessuja ja korpraaleita. Jumalaton kiirekkin tuntui olevan jonnekkin, vaikka aikaa oli varattu kaksi vuotta näihin hommiin. Niinpä sitten komppania ojentautui neliriviin pihalle. Tehtiin muutamia voimisteluliikkeitä ja lopuksi juostiin kierros vesitornin ympäri, mars maars. Viimeiseksi jäänyt mies kiersi vesitornin vielä kerran. Pojat oli koottu pääasiassa Lapista, Oulusta ja Tampereelta. Oli autonasentajia, autonkuljettajia, sekä muita tämän alan lähellä olevia ammattilaisia.

Varusvarastolla kersantti jakoi varusteet. Eräs poika oli vuorossa ottamassa varusteitaan ja kersantti kysyi, kuten jokaiselta; "Ja nimi?" Poika vastasi räväkästi: "Herra Soro Tampereelta!" Kersantin ohimolle nousi suoni ja naama värjääntyi punaiseksi: "Mikä helevetin herra, sanokaapa uudestaan." --- "Alokas Soro", nöyrtyi poika korjaamaan. Niin oli saatu varusteet patjapussia myöten, johon sumppusimme pihalle tuotuja pehkuolkia. Osakseni tuli parakissa yläpeti.

Sain varusteita mm. lakin kokardeineen, Englannin armeijan puseron ja ns. maihinnousukengät, suojeluskunnan housut, vyön, lanelliset jalkarätit, amerikkalaisen Winchester-kiväärin, alusvaatteet, sekä pari huopaa ja manttelin. Taisi olla jonkinlainen reppu ja leipälaukkukin. Niin, ja olihan se vielä alumiininen ruoka-astia (römpsä) lusikka-haarukka yhdistelmineen, sekä puuvartinen hammasharja.

Niin alkoi minulle jo tuttu opiskelu "Suomen raskaassa", niin kuin sanottiin. Marssittiin kasarminkentälle, jossa asentoa, lepoa ja ojennusta sekä taakse poistumista harjoitettiin päivästä toiseen. Syötiin välillä ja yöt nukuttiin sekä herättiin aamulla karmeaan "herätys"-huutoon ja jumalattomaan kiireeseen. Voimisteltiin ja juostiin vesitornin ympäri siunatuksi lopuksi. Laitettiin peti kuntoon ja marssittiin aamuteelle.

Joukkueessamme oli yksi ns. nostomies, Oulu Oy:n metsänhoitaja Kalle Määttä. Hän lähti päivittäin klo. 14.00 maissa hoitamaan sivilivirkaansa, mutta muut ajat hän oli rivissä. Kallella oli liikakiloja ja vatsakin aika pullea. Kun juostiin milloin minkin rakennuksen ympäri ja viimeinen juoksee kahdesti, kuten käsky kuului, oli Kalle vaikeuksissa. Minä juoksin Kallen rinnalla "maaliin", joten viimeistä ei ollut. Tämä onnistuikin muutamia kertoja, mutta sitten "johtaja" huomasi jekun ja minun oli juostava toinen kerta. Armeija ei tässä tapauksessa hyväksynyt myöhemmin tullutta sanontaa, "kaveria ei jätetä".

Niin oli harjoitettu sotaväen oppeja, asentoa, lepoa, kunniantekoa jne. ja viimein päästiin maastoon taisteluharjoituksiin. Nämä olivat mieluisampia hommia kuin kasarminkentällä "äkseeraus".

Eräänä päivänä vapun tienoilla marssimme Kontinkankaalle taisteluharjoituksiin. Komppania jaettiin kahteen ryhmään, toiset hyökkäämään ja toiset puolustamaan. Päällikkö selitti, että pyritään ottamaan vastustajalta lakki pois, jolloin lakiton mies katsotaan kaatuneeksi. Lakit kerätään, silloin vielä keskeneräisen, lääninsairaalan ovelle. (Nykyinen Kontinkankaan sairaala)

Neljäs joukkue, johon kuuluin, tuli puolustukseen. Asetuimme asemiin Kontinkankaan länsirinteelle. Aurinko paistoi rinteelle ja lumen alta paljastuneet edelliskesän puolukat houkuttelivat maistamaan niitä.

Hyökkääjät huusivat ja juoksivat asemaamme vastaan. Kun hyökkääjät olivat asemissamme, lähti joukkueemme perääntymään. Minä sujautin vaivihkaa lakkini puseron poveen ja olin näin ollen "kaatunut" ja pois pelistä. Olihan tästä myös se etu että sai pitää oman lakkinsa. Niin taistelun äänet etääntyivät ja me "kuolleet" söimme puolukoita auringon paisteisella rinteellä. Pieni onnistunut vilppi oli palsamia alokkaan sielulle. Se vähän tasoitti yksipuolista komentelua. Aikanaan tuli komennus sairaalan ovelle lakin hakuun. Pengoin muka lakkikasaa ja vetäisin povesta lakkini päähän. Taistelu oli päättynyt onnellisesti kohdaltani. Muutamana yönä tuli railakas HERÄTYS. Aseet mukaan ja reppu pykälään. Marssimme Hiiroseen Juurusojan varteen yöharjoitukseen.

Jälleen toiset hyökkäsivät ja toiset olivat puolustuksessa. Oli jaettu paukkupatruunoita, joiden luodit olivat puuta. Siellä "höökittiin" ja ammuttiin melko pimeässä. Lisäksi vänrikki Estama nakkeli koiranpommaja joukkoomme, joten olosuhteet tuntuivat hyvinkin sotaiselta.

Eräänä toukokuun päivänä sain tietää komppanian kirjuri stm. Pakkaselta, että olisi mahdollista saada kuntoisuuslomaa, koska lomananojia on vähemmän kuin lomakiintiö edellytti. Niin ilmoittaudun tähän kilpaan. Eräs kapteeni esitti kaikenmoisia kysymyksiä, joihin vastasin tietämykseni mukaan. Muutamien päivien päästä tuli tieto, että saan l0 päivan kuntoisuusloman.

Lomani aikana komppania oli käynyt Oulun Tuomiokirkossa tekemässä sotilasvalan. Niin vala jäi minulta tekemättä silloin, eikä sitä tullut sitten tehdyksi koskaan. Myöhemmin asia kyllä tuli esille sota-aikana Uhtualla, mutta valatilaisuutta ei kohdalleni jostakin syystä tullut. Sotilaspassiini on merkitty kohtaan "tehnyt sotilasvalan", kuukauden kohdalle 4, mutta päivämäärä puuttuu. Muistini mukaan valatilaisuus ja lomani olivat toukokuun puolella.

Kevätkorvalla talvivarusteet vaihdettiin kesävarusteisiin. Sain armeijan harmaan kesäpusakan, vaaleanruskeat suoralahkeiset diekonaali housut, jotka muistuttivat lähinnä alushousuja ja upouudet 48-numeron saappaat. Ne olivat 8-9 numeroa liian suuret. Huomautin "rättikersantille" tästä, mutta hän vain sanoi: "Vaihtakaa jonkun kanssa pienempiin". Joitakin päiviä käytin omia "jatsareitani", kunnes lähdin varusvarastolle vaihtamaan uusia saappaitani sopivampiin.

Kersantti paiskasi kenkäparin tiskille ja otti uudet kenkäni tilalle. Asia oli sillä siisti. Ei siinä kenkiä sovitettu jalkaan. Niin sain sopivammat vanhat saappaat, mutta toisen saappaan kantapään tila oli sellainen, ettei kenkä pysynyt jalassa. Kävellessä piti jalkaa noin niin kuin vetää maata pitkin, jotta kenkä ei olisi pudonnut. Oltiin jälleen lähdössä kasarminkentälle "äksiisiin" joukkueen puitteissa. Marssimme parakilta kentälle päin, kun joukkuetta johtava kersantti Savolainen tuli kohdalleni ja kysyi minulta, mikä jalkaani vaivaa. Sanoin polveni olevan kipeytynyt. Hän määräsi minut takaisin parakille ja käski ilmottautua komppanian toimistossa lääkärin vastaanottoa varten. Ilmottauduin komppanian päällikölle, jonka nimeä en enää muista, ja esitin asiani hänelle. Päällikkö oli tiukkailmeinen, vasta komppaniaamme tullut luutnantti. Hän kirjoitutti lapun lääkärin vastaanotolle, pani nimensä alle ja lyötiin kai leimakin nimen päälle. Hän ojensi lapun minulle ja sanoi, että huomen aamuna menette vastaanotolle ja jos saatte kp:tä, niin muistatte vielä sotaväestä lähtiessänne saaneenne kp:tä.(kp=kelpaa palvelukseen,vastakohtana vp=vapaa palveluksesta)

Menin parakkiin pohtimaan syntynyttä tilannetta. Tuo komppanian päällikön uhkaus askarrutti mieltäni. Mitähän se keksii rangaistukseksi, jos saan kp:tä. Olisi kai pitänyt mainita saappaasta, joka ei pysynyt jalassa. Mutta mitäpä näistä. Hyppäsin yläpetilleni makuulle. Eipä ainakaan tänään tarvinnut hyppiä kyykkyhyppyä, eikä muitakaan armeijan temppuja tehdä, joista ei näyttänyt valmista tulevan koskaan.

Niin menin aamulla lääkäriin. Housut komennettiin nilkkoihin ja lääkäri kopeloi polveani ja käski sitten jonkun henkilökuntaan kuuluvan ottamaan käsivarrestani verta laboratoriokoetta varten ja sanoi minulle, että muutaman päivän kuluttua tulee lausunto komppaniaan polvestani. Vein lääkärin terveiset komppanian toimistoon ja menin parakkiin maata. Minua ei vaivattu juuri mihinkään hommiin, kun ei tiedetty olinko vaiko enkö ollut...

Pari päivää elelin parakilla vapaaherrana, mutta kolmantena päivänä tuli lääkärinlausunto ja kp:tä. Rangaistusta ei tarvinnut kauan odottaa, se tuli jokseenkin välittömästi. Sain rangaistukseksi aiheettomasta lääkärissä käynnistä, kuten tuomio kuului, kaksi viikkoa poistumiskieltoa. Rangaistus ei mieltäni mitenkään järkyttänyt. En ollut juuri iltalomia käyttänyt. Joskus kävin sunnuntaisin kotona ns. varuskuntalevyllä.

Kesäkuun alkupäivinä pidettiin Oulun varuskunnan paraati Kauppatorilla. Eri yksiköt menivät sinne marssimalla. Mieleni ei ollut paraatikunnossa. Vaatteeni olivat kaikkea muuta kuin mieltä ylentäviä. Alushousunväriset housuni harmittavat ja laahattava kenkäni hiersi enemmän mieltäni kuin kantapäätä. Tiesin, että varastolla oli varusteita pukea minut kuten toisetkin, mutta järjestelmä ei "paikannut" tällaisia puutteita. Yrmeä "rättikersantti" olisi ehkä heltynyt viinapullolla tai muulla sen tapaisella lahjalla järjestämään kunnon varusteet.Vain eipä oma luontokaan sallinut lahjontaa. Ei, päätin, etten enää yritäkään varusteiden vaihtoa. Olkoon koko juttu. Kun se passaa esimiehille, niin kyllä se minullekin.... eipä voi vaatia takaisin enempää kuin on annettu. Paraatissa huudettu eläköön-huuto isänmaalle oli kohdaltani äänetön.

Lauantai oli marssi- ja saunapäivä. Jostakin syystä olin vain kahtena lauantaina marssilla. Ensimmäisen kerran olin marssilla Oulujoella ja toisen kerran Kellossa, tai oikeammin meidän piti käydä Kellossa mutka, mutta menomatkalla Koskelankylän kohdalla kysyi joku päälliköistä, hiertääkö kenkäni jalkaa, kun kävelyni oli ontuvaa. Sanoin, ettei tämä kävely hääviä ole. Minut ja pari muuta poikaa komennettiina tienposkeen kuusikkoon odottamaan kunnes komppania palaa Kellosta. Niin me köllisteltiin kesäinen päivä siinä kuusikossa.

Kun komppania palasi, jäi eräs alikersantti "vetämään" meitä "rampoja. Kun emme marssineet kyllin lujaa, kiroili alikersantti ja lupasi illaksi jalkojen tarkastuksen. Sitten hän maanitteli meitä, että kävelisimme edes sen verran joutuin, että ehtisimme iltaruokailuun.

Siinä kävelessä mietiskelin illalla luvattua jalkojen tarkastamista. Mitähän se pitää sisällään? Jaloissani ei ollut rakkoja eikä muitakaan hiertymiä. MUTTA, olisivathan ne voineet hiertyä, jos Kellossa asti olisin kävellen käynyt. Niin ehdimme iltaruokailun hännille, eikä jalkojen tarkastamista ollut.

Keväällä varusteiden jaossa saadut kiväärit luokiteltiin tai oli luokiteltu kunnon mukaan. Luokka 0 oli paras ja 1, 2 jne. huonompaan suuntaan. Yleensä luokitus kohdistui aseen piipun kuntoon kuten rihloihin ja piipun sekä lukon puhtauteen. Syöpymiset laskivat luokkaa. Saamani Winchester-kiväärini oli luokiteltu 2:een tai 3:een, en tarkkaan muista. Piippu oli syöpynyt ja piipun suu laajentunutkin niin, ettei pyssyllä juuri tauluun osunut ammunnoissa.

Silloin tällöin oli kiväärin puhdistus ja aina ammunnan jälkeen. Jälleen oli ollut kiväärin puhdistus ja tarkastus. Kiväärini oli puhdas ja läpäisi tarkastuksen huomautuksitta. Ne, joiden kivääri ei läpäissyt tarkastusta saattoivat odottaa jotakin ylimääräistä palvelusta. Seuraavana pyhäaamuna sitten komennettinkin pyssynsä huonosti puhdistaneet paririviin kaupungintalolle lähtöä varten. Heidän joukossaan oli mm. neljännestä joukkueesta Martti Rimpeläinen, lukkarin poika Puolangalta ja hanurin soittaja.

Niinpä sitten eräs kersantti huomasi että illalla aliupseereiden kemuihin oli Rimpeläinen pyhitetty soittajaksi, joten häntä ei komennkselle pantukaan. Kun porukan kai piti olla täysilukuinen, tuli korpraali meidän kämppään ja komensi minut Rimpeläisen tilalle komennukselle.Yritin selittää pyssyni läpäisseen tarkastuksen, joten herra korpraali haukkuu väärää puuta. Ei siinä selitykset auttaneet, matkaan vaan. Olin pettynyt ja tunsin tulleeni väärin kohdelluksi jouduttuani rangaistuskomennukselle syyttä suotta. Kaupungintalolla piti esikuntaa itse kenraali Siilasvuo. Meidän tehtävämme oli siirtää kaupungintalon kolmannesta kerroksesta suuri kassakaappi Kauppakoulun kolmanteen kerrokseen. Sanoivat kaapin painavan 2000kg. Se oli täynnä uusia tobokrafikarttoja.

Kaappia hiissattiin lankkuja pitkin portaita alas. Huudettiin ooheijaata ja muutenkin metelöitiin niin, että kenraali tuli meitä hillitsemään. Arveli, että kyllä kaappi kulkee pienemmälläkin melun pidolla. Sen jälkeen kaappi kulkikin vähin äänin auton lavalle. Kenraalin oivallus oli oikea.

Kauppakoululla kaappi vietiin ahtaanpuoleisia kierreportaita ylös. Ärräpäitä sinkoili siirtäjien suusta ja betonikappaleita portaista, kun rautakangeilla "jeesattiin" kaapin alapäätä, toisten vetäessä kaappia köydellä ylös. Ilta oli jo pitkällä, kun kaappi viimein seisoi sille määrätyssä paikassa kolmannessa kerroksessa. Niin pyhkäistiin kaapin pölyt kämmenistä ja lähdettiin parakille.

He jotka kuvittelivat jättäneensä kaapille viimeiset jäähyväiset erehtyivät pahemman kerran. Eihän toki armeijan "aarretta" noin vain jätetä herran huomaan - ei toki. Kaapinpaikansuunnittelija oli huomannut, ettei kaapin uusi ympäristö olekaan sovelias arvon kaapille, vaan alkoi suunnitella kuumeisesti kaapille uutta ympäristöä. Ja miten ollakkaan, seuraavana sunnuntaiaamuna suunnitelma oli valmis, koska aikaisemmin asialla olleet sotamiehet komennettiin siirtämään jälleen kassakaappia uuteen paikkaan.

Esitin alikersantille syyttömyyteni tähän rangaistuskomennukseen, mutta turhaan. Ei tässä savotassa tunnettu oikeudenmukaisuutta, vaan simputus ja mielivalta vallitsi. Teitpä niin tai näin, tai olit tekemättä, tulos oli sama.

Jälleen porukka kävi kassakaapin kimppuun köysien ja rautakankien kanssa. Kaappi laskettiin kierreportaita katutasolle ja auton lavalle. Autolla kaappi siirrettiin kaupungintalolle ja sen kolmanteen kerrokseen samaan huoneeseen, josta kaappia oli edellispyhänä lähdetty siirtämään. Niin oli kaappi tehnyt tarvittavan kierroksen, sotamiehet saaneet rangaistuksensa menettäessään kaksi vapaapäivää ja joku oli oppinut, että pyssyn puhdistus oli jokseenkin yhdentekevää, puhdistipa tai ei, saattoi joutua rangaistuskomennukselle.

Kesäkuulla 1941 ennen Juhannusta ilmestyi Ouluun saksalaisia sotilaita, tai olivatko ehkä itävaltalaisia. Alppiruusun kuva heillä oli ommeltuna lakissa. Asemakadulla näin heitä satoja marssimassa asemalle. He tulivat Toppilan satamasta ja olivat menossa pohjoisen junalle. Letkeä oli heidän kulkunsa moniäänisen laulun siivittämänä. Komeaa oli nähdä ja kuulla kuinka suurvallan pojat marssivat. Siinä oli kaikki tip top, kuri ja järjestys.

Oli tehty Suomen ja Saksan välille sopimus saksalaisten joukkojen kauttakulusta Pohjois-Norjaan Suomen kautta. Kauttakulkusopimuksen varjolla siirrettiin myös saksalaisia joukkoja etupäässä Pohjois-Suomeen. Alkoi tuntua, että jotakin poikkeavaa on tekeillä.

Juhannusaattona kävin muutamien ruotukavereiden kanssa tutustumassa saksalaisiin, jotka olivat majoittuneet Nokkalan männikköön Laanilassa. Heillä oli kojulliset kuorma-autot ja teltat suorissa riveissä. Teltat oli tehty kolmesta kolmion muotoisesta kangaskappaleesta. Teltassa majaili kolme miestä. Kunkin varusteisiin kuului tuo kolmikanttinen telttakangas. Telttarivien välissä oli kivillä reunustettu käytävä. Taisipa olla jollakin kantilla pienehköistä koivunrungoista tehtyä sievän näköistä aitaakin. Sillä lailla se saksalainen koristeli ympäristönsä. Oli se sievän näköistä, mutta jos se olisi meikäläisten ruvettava tekemään jonnekin metsään niin "punaista vilkuttaisi".

Nokkalassa saksalaiset tarjoilivat viiniä pientä maksua vastaan. Siinä mekin jonotettiin viinijonossa, jossa oli myös paljon siviileitä. Viini tarjottiin eboniittimukeista ja se maksoi muistaakseni kymmenen penniä/muki. Kun viinimuki oli saatu mentiin jonon päähän juomaan saatu ja jonottamaan uutta annosta. Semmoinen oli Juhannusaattoni 1941.

Eräänä heinäkuun alkupäivänä tuli kamppaniallemme siirtomääräys. Liiat varusteet, kuten petivaatteet huopineen (2 kpl) luovutettiin pois, sekä siviilivaatteet ym. sellaiset tavarat pantiin armeijan antamiin pahvilaatikoihin ja postitettiin kotiin.

Vielä viimeinen silmäys Intiönkankaalle, sekä joka aamu kiireellä kierrettyyn vesitorniin ennen antautumista kasarmin kentällä odottaviin linja-autoihin. Siihen päättyi äheltäminen Oulun kasarmilla kohdallamme.

Oli helteinen iltapäivä, kun autokaravaanimme pysähtyi Pudasjärven Kurenalla. Siinä saimme vähän jalotella ja käydä juomassa kahvia tai limonaadia kahvilassa. Lähdettyämme Kurenalta nousin muutamien muiden poikain kanssa auton katolle, kun auton sisällä oli ahdasta ja tukalaa helteisen päivän takia. Niin matkamme jatkui Kuusamon tietä itää kohti. Siinä jäi taakse Pintamo, Jurmu, Lomavaara ja Siekkinen. Siekkisestä haarautui tie Taivalkoskelle, jonne autokaravaani kääntyi Kuusamon tieltä. Taivalkoski olikin tuttua seutua Talvisodan ajalta.

Majoituimme Taivalkosken kunnalliskodin elosuojaan. Se oli lautarakenteinen isohko rakennus. Maalattialle hankimme koivun- ja kuusenoksia patjaksemme, tyynyksi reppu ja peitoksi mantteli. Tässä kortteerissa ei pieru eikä hiki haissut vaan tuuli kaiken vei seinälautojen raoista.

Sateisen päivän jälkeen, kun vaatteet olivat kastuneet, tuli yövieraaksi vilu ja värinä. Joku hyppi lämpimikseen, toinen hieroi itseään ja joku käpertyi mahdollisimman pieneksi manttelinsa alle.

Eräänä kylmänä yönä minulla rupesi suoni "vetämään" jalassa. Siinä oli nyrhääminen sen kanssa. Seuraavana päivänä komennettiin uimaan Iijokeen. Koetin todistella "alikessulle" uimisen epäterveelisyyttä tässä tilanteessa, mutta ei siitä apua ollut, veteen vaan.

Jos majoitus oli huono, niin ruoasta ei juuri voinut puhua niin olematonta se oli, jos oli ollenkaan. Silloin tällöin iltasella palveluajan jälkeen pistimme "römpsän" vyölle menimme veneellä Iijoen yli ja kävelimme Maijalammille syömään hernesoppaa. Maijalammella oli armeijan varastoja ja oli myös ohikulkevien joukkojen ruokailupaikka.

Komppaniallamme oli oma keittiö kunnalliskodin pihalla. Keittiölle komennettiin vuorotellen apulaisiksi muutamia poikia. Olin minäkin vuorollani muutamia päiviä "keittiöpossuna". Lämmitimme vettä suurella muuripadalla. Veteen sekoitimme 20 kg:n laardipaketin (laardi on valkoista sian rasvaa) ja kun laardi oli sulanut kuumaan veteen olikin lounas valmis nautittavaksi "pomminkestävän" kanssa. (Pomminkestävä oli erittäin kovaa, kuivaa leipää, josta huonoleukainen ei juuri eloa saanut kuin liottamalla sitä vedessä)

Olin kerran vartiomiehenä päävartiossa, joka oli Taivalkosken kirkolla Jakkilan talossa, samassa talossa, jossa majailin toista vuotta aikaisemmin talvisodan jälkeen. Meitä oli muutamia vapaavuorossa olevia talossa, kun vartiopäällikkönä oleva kapteeni pistäysi taloon. Ilmoituksen ja muut sotilaalliset temput tehtyämme osoitti "kapu" sormella ikkunalaudalla olevia vihreälle vivahtavaa homeisia leipäpaloja kysyen: "Mitä nuo ovat?" Vastasimme, että siinä ovat eväämme. Hän otti yhden n.10 cm:n pituisen ruispitkon palasen (Se oli muuten yhden miehen päiväannos) ikkunalaudalta, pyöritteli sitä sormissaan ja totesi: "Ei tämä ole syötäväksi kelpavaa, tähän täytyy saada korjaus." Miten ollakkaan, muutaman päivän kuluttua komppaniassa ruoka parani, joten kiitokset kapteenille.

Jo Oulussa alokkailta leikattiin tukka lyhyeksi, ei kuitenkaan "pulipääksi". Jostakin syystä Tampereelta kotoisin olevalta Lahtiselta oli tukka jäänyt leikkaamatta, joka seikka tuli täällä Taivalkoskella esille. Pihan keskelle tuotiin tuoli Lahtiselle tukan leikkuuta varten. Lahtinen istui nojatuoliin siten, että tuolinnoja oli Lahtisen vatsan puolella ja parturi otti leikkuukoneen esille aloittaakseen työn.

Siinä Lahtinen alkoi esitelmöimään miten leikkuu suoritetaan; leikataan niskasta ja laitamilta sekä hiukan päälaeltakin hiusten latvoja. Tässä vääpeli puuttui asiaan ja sanoi tiukasti, että Lahtisen tukka leikataan kuten toisiltakin on leikattu jo Oulussa. Lahtinen vetäisi pyyheliinan harteiltaan pois, nousi seisaalleen ja sanoi Lahtisen pojan tukkaa ei sitten leikata ja käveli pois.

Hetken kuluttua ilmoitettiin Lahtiselle, että tukka leikataan 15 minuutin kuluttua, jolloin Lahtisen on oltava valmiina pihalla olevalla tuolilla tukan leikkuuta varten, muutoin odottaa vankila. Seurasimme mielenkiinnolla minuuttien kulumista. Ja ennen annetun ajan loppua vankkarakenteinen 180 cm pitkä Lahtinen asteli laiskasti tuolille istumaan. Niin Lahtisen tukka jäi Taivalkosken kunnalliskodin pihalle ja päähän jäänyt sänki oli lyhyempi kuin Oulussa leikatuissa päissä.

Olosuhteet olivat Taivalkoskella ankeat. Ruoka oli huonoa ja majoitus oli sellaista kuin harvassa elosuojassa oli, eli lyhyesti, oleminen oli vilua ja nälkää. Saimme hyvin niukasti tietoja maailman tapahtumista. Ei ollut radiota, eikä minkäänlaisia tiedotustilaisuuksia. Tiesimme kai sen, että sota oli alkanut jälleen, mutta eipä juuri muuta. Tiedottamista sotatapahtumista meille ei katsottu tarpeelliseksi.

Oli heinäkuun 20 päivä 1941, kun komppaniassa tiedusteltiin vapaehtoisia autonkuljettajiksi rintamalle. Kysymys oli 7-8 miehestä. Niinpä ilmottauduin tuohon porukkaan ja lähtö tuli samalle päivälle. Kuorma-auton lavalla istuimme matkalla Suomussalmelle ja rajalle Raatteeseen. Ylitimme valtakunnanrajan ja vastassa oli seuraavat kylät, Vasovaara, Latvajärvi ja Vuokkiniemi. Vuokkiniemessä kivisillan pielessä oli vanha mies ongella. Hänellä oli musta sarkapomppa päällä ja musta huopahattu päässä. Hänen katseensa hatunlierin alta vaikutti epäystävälliseltä ja epäluuloiselta. Emme puhutelleet miestä. Vuokkiniemessä kuten Latvajärvelläkin oli harmaita talovanhuksia. Vasovaarassa oli pyöröhirrestä tehty rajavartioston kasarmi. Vuokkiniemessä oli myös iso uudehko kaksikerroksinen kolhoosirakennus, puusta rakennettu. Vuokkiniemen tienoilla oli kaksi suomalaissotilaan hautaa. Toisessa puuristissä luki tutun mankilankyläläisen nimi, Sulo Paakkola. Hän oli Paakkolan hiihtäjäveljeksistä vanhin.

Matkamme jatkui Vuokkiniemestä pohjoista kohti Kuittijärven länsipuolta Ajoanlahteen, jossa ilmoittauduimme VP31:n (viestipataljoona 31) esikunnassa. Ilmoittautumistilaisuudessa meidän annettiin ymmärtää, että pataljoonaan tulee uusia amerikkalaisia Internationale-merkkisiä kuorma-autoja meidän kuskattavaksemme. Olihan ne nuorille miehille innostavaa lupauksia Muutamien viikkojen kuluttua paljastui karu todellisuus, uusia autoja ei tullut silloin eikä myöhemminkään.

Viestipataljoonan esikunta oli juuri siirtymässä Vuonisen kautta Hevoslammille. Minut määrättiin kuivaniemeläisen Arvo Viinamäen apumieheksi. Arvo ajoi omistamaansa rekka-autoa, joka oli otettu armeijan käyttöön kuten Arvokin. Saavuttuamme Hevoslammille oli jo iltamyöhä.

Työnnyimme aikaisemmin tulleiden miesten pystyttämään telttaan nukkumaan. Heräsin aamuvarhaisella, kun teltta heilui kiinitysnarujen varassa edestakaisin kauhean paukkeen ja huminan säestämänä. Suorastaan pelotti. Katsoin kanssanukkujia, he vain nukkuivat, tai olivat nukkuvinaan. Porukan elkeet eivät ilmaisseet mitään poikkeavaa tässä melussa. Joku käänsi vain kylkeä. Kyljen kääntöön tyydyin minäkin tässä seurassa. Ajattelin, ettei tässä mitään vaaraa ilmeisesti ollut, koska tällä paikalla jo muutaman päivän olleet miehet ottivat "lungisti" tämän möykkeen. Aamulla asia selvisi. Oma tykistö ampui ylitsemme Pistojoella olevia vihollisia. [VP 31:n sotapäiväkirja 20-24.7.1941] 

Hevoslampi oli metsän ympäröimä kirkasvetinen lampi. Vesi oli tosiaan kirkasta. Pohja näkyi useamman metrin syvyisissäkin kohdissa. Uivat kalat pystyi miltei tunnistamaan lajeittain veteen. Telttamme lähistöllä oli joukkosidontapaikka suurehkossa teltassa. Tähän tuotiin Pistojoelta haavottuneita saamaan hoitoa. Ja haavottuneita oli paljon. Tässä näytti myös tapahtuvan haavoittuneiden lajittelu kuoleviin ja niihin joilla oli mahdollisuuksia jäädä henkiin. Toivottomat tapaukset kannettiin paareilla puiden alle kuolemaan. Toisia vietiin "myrkkypusseilla" (punaisella ristillä varustettu sairasauto) taaksepäin kenttäsairaalaan.

Haavoittuneissa oli kurjan näköisiä miehiä. Osa oli haavoituttuaan palanut riehuvissa metsäpaloissa. Oli heinäkuinen helle. Taistelut riehuivat Pistojoella ja metsät paloivat ympärillä. Savu ja pöly peitti taivaankannen. Päiväkausiin aurinko näkyi vain punaisena pallona.

Lisäjoukkoja marssi Pistojoelle pahaisen tien kahta puolta. Monista kansallisuuksista muodostunut sotavankiporukka kaivoi suurta hautaa suomalaisille kaatuneille. Tässä näkymät ja tunnelmat noina heinäkuun päivinä Hevoslammilla. Hevoslammilla majaili myös saksalaisia panssarijääkäreitä. Panssarimiesten puvut olivat mustat ja vartalon mukaiset. Takin tai paremminkin puseron kauluskäänteissä heillä oli metalliset pääkallon kuvat, kuten myös suikassa kokardina. Hevoslammilta he kävivät täydentämässä polttoaine- ja ammustarpeensa ennen hyökkäykseen lähtöä Pistojoelle.

Pistojoki oli parin, kolmen kilometrin päässä Hevoslammilta. Palattuaan miehet peseytyivät oikein saippuan kanssa, ajoivat partansa ja pyhkäisivät "parfyymiä" leukaansa. Sellainen oli heidän tapansa käydä korpisotaa.

Kävin vielä Hevoslammilta käsin hakemassa Ajoanlahdesta viimeisiä pataljoonan tavaroita. Evääksi keittiömies antoi saksalaista metvurstmakkaraa 15-20 cm pitkän pätkän. Makkaran kuorena oli harsokangas. Makkara oli varmasti ensiluokkaista, mutta minä en kertakaikkiaan osannut sitä syödä. Se oli mielestäni niin oudon makuista. Niinpä annoin makkaran autonkuljettajalle ja jyrsin itse vanikkaa, kun tuubissa oleva sulatejuustokaan ei ollut minun makuuni. Näihin makuihin en ollut tottunut. En ollut metvurstimakkaraa ikinä nähnytkään saati sitten syönyt, sen paremmin kuin tuubijuustoakaan. Olimme saksalaisten muonissa, joissa oli näitä uusia makuelämyksiä. Sodan alussa oli miltei runsaudenpula ruokatarpeista, oli makkaraa, muuta säilykelihaa, juustoa, hunajaa yms., sikaareita, junoa, piipputupakkaa jne. Monesti jälkeenpäin nälän hetkellä olen muistanut tuon naapurille antamani makkaranpätkän ja harmitellut silloin: olisipa nyt metvurstia.

Leipä oli suomalaista näkkileipää, jota "vanikaksi" kutsuttiin. Leipä ym. elintarvikkeet haettiin ETp:ltä (Elintarvike-täydennyspaikka) "Vanikka" oli noin 30x30x90 cm kokoisissa pahvilaatikoissa. Laatikko oli kämpän nurkassa pystyssä päästä avattuna. Leipää oli yleensä aina saatavilla niin paljon kuin kukin halusi.

Joskus oli saksalaista pehmyttä leipää. Silloin tällöin saatiin saksalaista maustettua leipää sievässä pakkauksessa viipaloituna. Huonohampaiset saivat luvan perusteella leipänsä pehmeänä. Pataljoonan esikuntakomppanian keittiöllä olivat keittiömiehinä "Vallu" Janson Oulusta, Väinö Kaarakainen Vieremän Salahmista ja Martti Jalonen sekä Leinonen Liminpurolta Oulusta. Kun Martti jakoi ns. kuivaa muonaa hän "lapioi" levellä keittiöveitsellä trittelin puolikkaasta epämääräisen kasan voita leipäpalaselle ja sanoi: "Siinä on sulle". Sitten hän pyyhkäisi veitsen housunlahkeeseensa ja pani veitsen jälleen veitsen voitritteliin, kunnes jokainen oli osansa saanut. Helteisenä päivänä tippui voirasva Martin housunlahkeesta kanervikkoon. Hunajaa jaettiin myös. Se oli isohkossa manillasäkissä. Kun hunaja oli jaettu heittivät keittiömiehet säkin metsään. Säkin nurkissa oli vielä hunajaa kilokaupalla. Minä korjasin sen pakkiini ja herkuttelin hunajalla niin, että tulin pahoinvoivaksi. Sen jälkeen ei jakohunajat maistuneet. Tosin hunajaisetkin sitten loppuivat. Tuli niukkuus ja nuukuus.

Hevoslammelta lähdettäessä vaihdoin Oulussa saadut saappaani monoihin. Toinen saappaanihan oli sellainen, ettei se pysynyt kunnolla jalassa "holtittoman " kantapään vuoksi. Tie oli täällä paikoin savipölyn peitossa, johon jalka upposi nilkkoja myöten ja toinen kenkäni pakkasi jäämään joka askeleella tiehen kiinni. Miten ollakkaan, sattui siinä tien poskessa olemaan monot ja villasukka pari. Ken lienee niitä hallinnut aikaisemmin ja mikä lie ollut syy heitteille jättöön. Siinä ne vain näpättivät tien poskessa. Vetäisin sukat ja monot jalkaani. Asetin saappaani ja jalkarättini monojen tilalle odottamaan seuraavaa tarvitsijaa. Niin päättyi "ystävyyteni" tämän saapasparin kanssa ja matka jatkui monojen myötä uusille ulapoille itää kohti.

Elo-syyskuun vaihteessa tulimme Tetrivaaralle, jota sittemmin nimitettiin lyhyesti Vaaralaksi. Tässä esikuntavääpelinä toimiva kersantti Niilo Huttunen kysyi komppanian päällikkö luutnantti Nils Hammarilta: "Tähänkö sitä jäädään?" Hammar vastasi kimakalla äänellään: "Tähän sitä jäädään, tässä syödään, tässä juodaan ja tässä paskannettaa." Ja siihen sitä jäätiin ja harrastettiin noita Hammarin mainitsemia asioi kevättalvelle 1944 asti eli siihen saakka kun saksalaiset ottivat Uhtuansuunnan rintamavastuun kontolleen. [VP 31 sotapäiväkirjan liitteenä on karttaluonnos Tetrivaaran leirialueella olevista rakennuksista 18.1.1942]

Kun purimme autoista viestipataljoonan tavaroita, oli niiden mukana myös ruokatarpeita mm. puinen tynnyrinpuolikas aprikoosia. Niilo Huttunen otti auton lavalta 20-30 litran vetoisen aprikoosiastian, joka lipesi Huttusen sylistä pudoten maahan ja astian hajottua aprikoosihillo levisi kanervikkoon.

Tässä Hammar esitti liudan valittuja sanoja, jotka oli kohdistettu Huttuselle. Päälle päätteeksi hän käski Huttusen kerätä lusikalla aprikoosi kanervikosta talteen. Ja niin Huttunen keräsi lusikalla aprikoosia kanervikosta ja me muut purimme autokuormia. Tunsimme suurta myötätuntoa kanervikossa ahkeroivaa Huttusta kohtaan.

Tulkoon tässä mainittua, että Huttunen oli sivilissä maanmittausinsinööri Oulusta ja Hammar sähköliike Hammar Oy:n johtaja, Oulusta hänkin. Suurin osa pataljoonan upseeristosta oli oululaisia. Pataljoonan komentajana oli kapteeni myöhemmin majuri Pentti Veikko Vornanen. Hän oli aktiiviupseeri muistaakseni Viipurista kotoisin. Esikunta komppanian päällikkönä oli edellä mainittu Nils Hammar, ensimmäisen komppanian päällikkönä oli luutnantti(?) Visakanto, aktiiviupseeri. Ensimmäinen komppania oli puhelin-, keskus- ja radiokomppania. Toisen komppanian päällikkönä Oulusta oli kapteeni Eero Luoma. Hän oli pataljoonan vanhin upseeri ja siksi häntä kutsuttiin Gamlaksi. Luoma oli sivilissä rakennusmestari. Toista komppaniaa sanottiin koukkupolvikomppaniaksi, kun se oli muodostettu vanhoista miehistä. (siinä 40-ikävuoden kahta puolen) Pataljoonan hevoset oli sijoitettu tähän komppaniaan.

Kolmannen komppanian päällikkönä oli luutnantti Olavi Rautio Oulusta. Hän oli sivilissä rakennusmestari. Kolmas komppania oli ns. kirkasjohtokomppania, joka rakensi pylväslinjoja. VTp:n (Viestitäydennyspaikka) päällikkönä oli vänrikki(?) Mäkinen Oulusta. VTp:llä huollettiin ja korjattiin divisioonan puhelimet, puh.-keskukset ja yleisradiot sekä yhteydenpitoradiot. Myös keloilla olevat puhelinkaapelit, tapsit huollettiin ja korjattiin VTp:llä.

Pataljoonasta oli viestimiehiä komennuksella eri jalkaväkiyksiköissä hoitamassa viestiyhteyksiä. Mm. setäni Heikki Koskela oli komennuksella kevytosasto 5:ssä, jonka päällikkönä oli majuri Järvi.

Järven peitenimi oli Fossi (Fossin porukka). Yleensä kaikilla tärkeillä upseereilla oli peitenimi. Fossin porukka oli muodostettu Rantsilan- ja Pulkkilan miehistä pääasiassa. Järven aliupseerilähettinä oli serkkuni Arvo Kyöstilä. Lähtiessään etulinjaan Järvi oli sanonut lähetilleen: "Lähdetäänpäs taas tallaamaan."

Vaaralaan tultaessa pystytimme teltat majoitustiloiksi. Liikenevä väki alkoi rakentaa majoitustiloja pyöreistä hirsistä. Lautatavara tuotiin kenttäsahalta. Savusauna lienee ollut ensimmäisiä rakennuksia pataljoona alueella. Ensimmäinen saunassa käyntini lienee ollut syys-lokakuun vaihteessa. Vastoiksi taitoimme männyn oksia, joita haudoimme kiukaalla pehmeiksi. Tämä pataljoonan ensimmäinen sauna melkoisen vaatimaton. Myöhemmin rakennettiin iso uloslämpiävä, niissä olosuhteissa upea sauna.

Vaaralaan (Tetrivaara) keskittyi vähitellen osa 3:n divisioonan esikuntaa ja huoltoyksiköitä kuten ETp (Elintarviketäydennyspaikka). ATp (Ammustäydennyspaikka), kenttäposti, kenttäsairaala ja KEk (Kaatuneiden evakuoimiskeskus) ym. porukoita. Oli sotilaskotisisarten ylläpitämä kanttiini (kenttämyymälä). Kanttiinissa oli silloin tällöin elokuvia, sekä muitakin viihteellistä esityksiä. Kerran oli esiintymässä eräs taiteilijaryhmä, johon kuului mm. lausuntataiteilija Kastehelmi Karjalainen.

Jostakin syystä minä jouduin etupenkkiin istumaan ja kun Kastehelmi lausui mm. "jos mie sun mokoman saisin" jouduin minä onneton hänelle "mokomaksi". Suuri parakillinen ukkoja räjähti aina nauramaaan, kun Kastehelmi lähestyi minua ja elehti jos miten... "jos mies sun mokoman saisin..."

Eräänä syyspäivänä minut määrättiin keittiömiesten kumppaniksi hakemaan autolla pataljoonan muonat ETp:ltä, joka silloin oli vielä Vuonisjoella lähellä Vuonisen kylää. ETp oli päätiestä ehkä 200-300 metriä sivussa Vuonisjoen varrella sen itäpuolella. Lehtipuita kasvava jokivarsi oli hyvin kaunista katseltavaa. No niin, kun tavarat oli saatu ETp:ltä ja lastattu autonlavalle alkoi paluumatka. Siinä tien ja joen välissä koivujen katveessa oli pitkänpitkä säkkipino. Korkeuttakin pinolla oli reilu autonlavan korkeus.

Jo ETp:lle mentäessä oli säkkipino herättänyt erinäisiä epäilyjä, etenkin säkkien sisältö askarrutti mieltä. Auton kulku oli hidasta kuoppaisella tiellä. Auton kylki miltei raapi säkkipinoa, joten uteliaisuuden siemen sotamiehen tajunnassa orastui ja vähäosaisen käsivarsi ojentui säkkipinoa kohti nykäisten pinosta säkin auton lavalle.

Ei huomannut temppua valvova silmä, eikä liioin soimannut ottajan omatunto.Olihan se vain yksi säkki pitkänpitkästä pinosta. Ja olihan säkinotto tavallaan pelastustoimi siltä varalta, jos vihollisen pommi osuu pinoon, se tuhoaa kaiken. Autonlavalla suoritettu säkintarkastus osoitti säkin sisältävän palvattua sianlihaa, joka hyväksi havaittiin myöhemmässä vaiheessa.

Syyskuulla 1941 minut komennettiin "Myrskyyn" divisioonan viestikomentajan majuri Vuorenmaan autonkuljettajaksi. Vakituinen autonkuljettaja oli sairaslomalla ja hänen sijaisensa Onni Välimaa Pellosta sai myös loman kaatuneen veljensä hautajaisiin. Välimaa oli peräisin samasta alokaskomppaniasta Oulusta kuin minäkin.

"Myrsky" oli keksitty nimi tälle paikalle, jossa oli osa divisionan esikuntaa. Täällä majaili mm. divisionan silloinen komentaja eversti Fagernäs. "Myrsky" oli melkoisen tasaista mäntymetsää kasvavaa kangasta. Se sijaitsi vasemmalla Uhtualle johtavasta päätiestä, Malviaisen ja Röhön suuntaan.

Majoitustelttamme oli Mustajärven rannalla. Jossakin lähistöllä oli myös Valkeajärvi. Järvien nimet mainitaan laulussa Eldangajärven jää, tosin venäjän kielisenä. Teltassa oli majoitettuna mm. divisionan komentajan autonkuljettaja Reunanen ja muhoslainen Dorff-niminen poika pioneereista. Ehkä oli muutamia muitakin. Itse laitoimme ruokamme nuotiolla säilykepurkkien sisällöstä.

Siinä sitä oltiin siltä varalta, että jos joku tarvitsee palveluksiamme. Ja silloin tällöin meitä tarvittiinkin. Eräänä päivänä tuli telttaamme majuri Järvi ja kysyi heti teltan ovella, onko viestin miehiä? Minä tunnustan olevani ja kompuroin teltan pohjalta seisoalleen majurin eteen. Järvellä oli taskulamppu mennyt rikki, se pitäisi käyttää VTp:llä korjattavana ja tuoda sitten hänelle. Siinä hänen luetellessa näitä tehtäviä majuri napitti auki reuhottavan kesäpuseroni taskunsuita myöten.

Kun napit oli napitettu tuli mieleeni sanoa kiitokset herra majurille, mutta joku sisälläni sanoi, älä sano kiitoksia, jos se suuttuu. Niinpä tyydyinkin sanomaan vain: "Kyllä herra majuri!" Majuri Järvi oli peitenimeltään "Fossi" kevytosasto 5:n päällikkö.

Olin ollut pari viikkoa "Myrskyssä", kun majuri Vuorenmaa käski minun kirjoittaa loma-anomuksen. "Minä myönnän loman ja huomenna menemme Vaaralaan. Pataljoonasta saadaan kirjoitetut lomapaperit ja ajamme Ouluun", sanoi Vuorenmaa. Siinä syntyi vipinää. Mistä kynää ja paperia? Miten se loma-anomus kirjoitetaan, mikä sen tekstin muoto on?

Mieluinen hommahan se muutoin oli. Enpä ollut ajatellutkaan loman mahdollisuutta, sillä siihen aikaan lomia myönnettiin vain lähiomaisen hautajaisiin ja omiin häihin. Vuorenmaa kirjoitti vielä lapun, jolla sain käydä varastolla vaihtamassa saappaat ja housut. Hän oli huomioinut huonot housuni ja mononi. Näin hyödyin tuosta herrojen palvelusta. Ja lomalle. Uskomatonta.

Niin lähdimme aamulla 5 hengen "Letukalla" (Chevrolet) Vaaralaan. Mukaan lähti myös luutnantti Piirainen. Hän oli Oulujoelta kotoisin. Juntusrannan kohdalla ylitimme valtakunnan rajan. Jossakin Suomussalmen alueella kohtasimme metsoparven puiden latvoissa. Pysäytin auton ja Vuorenmaa yritti avatusta ikkunasta ampua niitä ukkomauserilla, mutta ei osunut. Kyllä otti korviin autossa ampuminen. Iltasella sitten saavuimme Ouluun. Vein majurin asemalle ja sinne se mahtoi Piirainenkin jäädä. Vuorenmaa meni junalla kotiseudulleen Eteläpohjanmaalle. Vein auton sen alkuperäiselle kuskille. Hän asui Isonkadun ja Laitakadun kulmatalossa, itäpuolella katua. Luultavasti hän omisti auton. Lomapäivät kuluivat nopeasti loppuun ja niin olimme sovittuna päivänä ja sovittuna kellonaikana Vuorenmaata asemalla vastassa.

Kello oli 7-8 tienoilla illalla, kun juna saapui. Kannoimme Vuorenmaan matkatavarat autoon. Siinä hän sanoi: "Ei pojat, ei me vielä lähde Uhtualle, vaan menemme elokuviin." Niin mentiin Kino-aulaan katsomaan Kamelianainen-nimistä elokuvaa. Elokuvan loputtua lähdimme Uhtuaa kohti. Autoa ajoi sen alkuperäinen kuski, majuri istui "vänkärin"paikalla ja minä peräpenkillä.
Tähän reissuun päättyi komennukseni viestikomentajan autonkuljettajana.

Kun lähettinä ollut Liimatainen lähti syksyllä 1941 koulutielle, määrättiin minut lähetiksi pataljoonan esikuntaan. Se tiesi parannusta olosuhteisiini. Ei tarvinnut olla vartiossa niin usein kuin aikaisemmin. Majoitustila oli myös väljempi. Majoitus oli samassa tilassa kuin esikunnan toimistokin. Toimisto oli kaksiosainen. Ulko-oven vastakkaisella seinällä oli adjutantin vuode ja "salainen kaappi". Kaapin ja oven väliin jä pöytä, jota käytti adjutantti ja toisella puolen pöytää selin oveen oli esikuntavääpelin paikka. Väliseinän toisella puolella oli majoitustilat kahdeksalle miehelle. Kerrossänkyjä oli neljä, joissa ei kaikissa aina ollut majailijaa. Kalusteina oli myös pöytä, pari penkkiä ja muutama jakkara, sekä rautapellistä tehty pystykamina. Kaminan kannella/päällä korvikepannu porisi tuhkatiheään. Petromaksikin oli käytettävissä keittiöpuuhiin, ja "hasakki" tohisi katossa valonantajana. Yleensä syömisensä kukin haki itse "töpinän" keittiöltä.

Jossakin vaiheessa syystalvella 1941 saatiin sähkövalot Vaaralan alueella oleville joukko-osastoille, esikunnille ja toimistoille. Muistaakseni sähkölaitoksen voimakoneena oli höyrykone. Sen hoitajana oli Kalle, konemestari Oulusta. En muista Kallen sotilasarvoa. Muita pataljoonan miehiä sähkölaitoksella olivat Hugo (Pekka) Halonen ja Viljami Torkkeli. Jostakin syystä Hugo Halosta sanottiin Pekaksi. Halonen oli musiikkimies soitti huilua ja kuului oululaiseen Oras-kuoroon. [Oras-kuoron kuvailutiedot Kansallisarkiston sivuilla.] 

Lähetin tehtäviin kuului kirjallisten tietojen kuljettaminen eri yksiköihin ja divisioonan toimistoihin. Myös toimistotarvikkeiden yms. hankkiminen divisioonan toimistoista pataljoonan esikuntaan kuului lähetin tehtäviin. Silloin tällöin "tuurasin" postilähetti Vikholmia. Postilähetti toimitti pataljoonan postin Kenttäpostiin ja samalla toi tulevan postin ja jakoi sen komppanioille esikunnan toimistossa päivittäin. Komppanian lähetit hakivat postinsa esikunnasta. Siinä muutamia lähetin tehtäviin kuuluvia toimintoja. Myöhemmin talvella Sven Vikholmin siirryttyä muualle, jäi postilähetin tehtävät minulle aikaisempien hommien lisäksi. Terävässäpäässä upseereilla oli "burssinsa", joka siivosi heidän kämppänsä ja toimitti heille ruoat keittiöltä. Upseerien "burssina" olivat stm. Yrjö Sakko, suutari Oulusta ja stm. Kalle Hätälä, muurari Haukiputaalta. He tuurasivat toisiaan esim. toisen loma-aikana.

Postikirjana oli musta vahakantinen vihko, johon adjutantti tai vääpeli merkitsi lähetykset osoitteineen. Minun tuli ottaa jokaisesta lähetyksestä saajan kuittaus vihkoon. Myös pataljoonan henkilöstön lähettämät ja heille tulevat rahalähetykset postin kautta merkittiin postikirjaan kuittauksineen.

Tulkoon tässä mainituksi komppanioiden lähetit, joiden kanssa yhteydenpito oli jokapäiväistä. Ensimmäisen komppanian lähettinä oli stm. Väisänen Kiimingistä. Toisen komppanian lähettinä oli stm. Mustonen Oulusta. Mustosen tapasin myöhemmin 1960-luvulla Rajaville Oy:llä. Olin siellä rakennusmestarina ja Mustonen oli, sanoisinko, monitoimimiehenä. Kolmannen komppania lähettinä oli Ernesti Silvola Pyhäjoelta. Silvola tuurasi minua loma-aikanani.

Tuli tässä mieleen ensimmäiset lähetin tehtävät syksyllä 1941. Olin saanut kirjenipun jaettavaksi eri yksiköille ympäri Vaaralaa. Oli jo myöhäinen ilta. Tummat pilvenmuhkurat seelasivat taivaalla vireässä tuulessa. Silloin tällöin kuu pilkisti pilvenraosta. En tiennyt kaikkien yksikköjen sijaintipaikkaa tarkalleen, siksi jouduin osittain harhailemaan metsässä teillä tietymättömillä. Etsin KEK:iä. En tiennyt tuolloin, mikä tämä KEK oikein on. Aikani harhailtuani tulin kai niinkuin takapihan kautta KEK:in alueelle ja siinä kompuroidessani osuin pressulla peitettyyn pinoon, joka kuun valaisemana osoittautui ruumispinoksi. Askeleeni pysähtyivät hetkeksi, ajatus kohdistui tuohon ruumiskasaan. Siinä se oli KEK:in salaisuus - kaatuneiden evakuoimiskeskus.

KEK:iin kerättiin kaikki tämän alueen kaatuneet. Lotat puhdistivat ja oikoivat sodan uhrien silpoutuneet jäsenet, sekä käärivät harsokankaalla pahimmat ruhjeet piiloon. Näin saatiin arkkuun pantavaksi kaunisteltu ruumis - sankarivainaja kotiseurakunnan multiin haudattavaksi.

Ratsastaminen oli muutamilla upseereilla vapaa-ajan harrastus vailla mitään "tositoimia". Luvan ratsun käyttöön antoi hevosupseeri Pentti Rahko. (Pentti ei antanut ratsua humalaiselle upseeri toverilleen. Satuin joskus tilaisuuteen, jossa Pentti eväsi ratsun humalaiselta ja sanoi: "Tule uudestaan kun pääsi on selvä".) [Vänrikki Samuli] Aho ei käyttänyt alkoholia eikä tupakkaa. Hän oli tiukka, oikeudenmukainen ja kunnioitettava upseeri. Ahon kohtaloksi tuli vahingonlaukaus, joka päätti hänen elämänsä syystalvella 1941.

llta oli pimeä. Vähäiset ikkunat oli peitetty, joten valon pilkahdustakaan ei ulospäin näkynyt kämpästämme. Joku kirjoitti kirjettä kotiin, joku luki, joku kuunteli radiota ja Aho oli juuri puhelimessa puhuamassa vaimonsa kanssa, kun kuului paukahdus ja Aho kaatui selälleen takana olevaan kaappiin. PARTIO!, hihkaisi joku. Jokainen koppasi aseensa. Valot sammutettiin ja Sven Vikholm ryntäsi ovelle, potkaisi sen auki ja juoksi kyyryssä ulos konepistooleineen. Osa porukkaa seurasi Vikholmia ulos ja osa jäi kämpän ovelle. Joku kävi nostamassa puhelimen luurin paikoilleen katkaisten näin ko. puhelun.

Kun huomattiin, ettei kysymyksessä ole vihollispartio, kutsuttiin lääkintämies paikalle ja järjestettiin kuljetus Aholle kenttäsairaalaan. Ennenkuin kuljetusauto oli paikalla oli Aho jo kuollut paareille. Luoti oli lävistänyt pään, mennyt vasemmasta ohimosta sisään ja tullut oikean korvan takaa ulos. Tähän päättyi Ahon vaellus.

"Töpinän" kämppä oli vastapäätä esikuntakämppää, vastakkaisella rinteellä vajaan sadan metrin päässä. "Töpinässä" oli alikersantti Vassinen Jyväskylästä puhdistamassa ukko-mauser pistooliaan ja siinä yhteydessä ase laukesi kohtalokkain seurauksin. Luoti lävisti "Töpinän" ikkunan ja esikunnan ikkunan osuen sitten Ahon ohimoon. [VP:n 31 sotapäiväkirja Ahon kuolemasta.]

Oli helmikuun viides päivä 1942. Pohjois-Pohjalainen Osakunta juhli vuosipäiväänsä. En muista missä heillä pääjuhla oli ollut, mutta iltasella osakunnan jäseniä alkoi tulla meille. Ehkäpä "vetonaulana" oli adjutanttimme Atte Kalajoki ja kersantti Esko Similä divisionan esikunnasta. Yleensä vieraamme olivat upseereita, jokunen aliupseerikin oli joukossa. Vieraita oli alun toistakymmentä. Oli oppineita jos jonkinlaisia. Useita lääkäreitä kenttäsairaalasta, josta myös lienee ollut peräisin 10 litran kanisteri pirtua, tosin se ei ollut aivan täynnä.

Minusta tehtiin ylimmäinen juomanlaskija. Luutnantti Kalle Siltalan (oli kotoisin Oulusta) kanssa kätkimme pirtukanisterin hankeen. Tämä kanisterin kätkeminen lienee ollut eräänlainen varotoimenpide, ehkä liian ahnailta haluilta. Minä hain hangessa olevasta kanisterista pirtua tarpeen mukaan sekoitin siihen vettä sopivasti ja vein kannun pöytään. Taisinpa kaataa kullekkin kuppiinkin. Eikä tässä seurassa "puivan härän" suutakaan sidottu. Sain vapaasti ottaa paukkuja, jos halusin. Aika kului rattoisasti puhein ja lauluin... Gaudeamus igitur... Eldanga järven jää... Jos kaikki suomen järvet jne.

Niin laulu availi sydämiä samassa tahdissa kuin kanisterin sisältö vajeni. Tuli sitten hetki jolloin kanisteri kumisi tyhjyyttään. Ja niin laulukin tunnelmoi tuota tilannetta... oi mistä saataisiin yksi pikkutippa viinaa. Ja kun oppineita oltiin, löytyihän ratkaisu pulmaan... joku lähtee divisionan esikunnasta huoltopäällikkö, everstiluutnantti Sepältä hakemaan juotavaa. Arpa langetti tehtävän luutnantti Penttilälle (kotoisin Oulusta). Minut määrättiin hänelle oppaaksi. Niin lähdettiin matkaan, minä edellä ja Penttilä perässä. Lumisessa maisemassa tarvoimme Tetrivaaran kangasta divisionan alueelle aamuyöllä. Perille päästyämme osoitin Penttilälle huoltopäällikkö Sepän oven. Penttilä koputti oveen kerran parikin ennenkuin everstiluutnantti heräsi ja avasi oven. Penttilä meni sisälle ja minä jäin ulkopuolelle odottamaan. Sisällä kehkeytynyt keskustelu oli isoäänistä. Huoltopäällikön ääni tuli selvästi esiin ulkopuolisen korvaan. Penttilän nöyrät pyynnöt hukkuivat suuremman herran syyttävään sanaan.

Odotin jännityksellä, miten Penttilä tulee ulos tuosta syytösten pesästä, ovestako vai ikkunasta. Ovesta hän tuli ja lähdimme paluumatkalle Penttilä edellä ja minä perässä. Kun olimme muutamia satoja metrejä kävelleet äänettöminä sanoi Penttilä: "Omituisia nuo herrat", johon vastasin myöntävästi.

Näin onnettomasti päättyi tämä suurin odotuksin alkanut viinanhakumatka. Niin loppui laulut laulajilta, sarasti jo arkinen aamu. Jokainen hankkiintui asemapaikalleen, kuka minnekin, sodan ankaraan todellisuuteen.

Jo vuoden 1941 puolella vänrikki Ahon kuoleman jälkeen, tuli pataljoonan adjutantiksi "vastaleivottu" vänrikki Atte Kalajoki. Siviilissä hän oli Oululaisen Kaiku-lehden toimittajia. Siis "pännänpyörittäjä", jota adjutantin työkin suurelta osin oli. Hän kirjoitti muun muassa ns. sotapäiväkirjaa. Siihen kai tuli pataljoonan tärkeimmät tapahtumat päivittäin. En koskaan nähnyt, enkä pyrkinytkään näkemään, mitä sotapäiväkirjaan oli kirjoitettu. Se oli salainen. Sotapäiväkirjaa säilytettiin "salainen" kaapissa, jossa olivat myös punaisella "salainen" leimalla varustetut asiakirjat. Tämän kaapin avaimet olivat adjutantin taskussa.

Atte Kalajoki oli Iki-Kiannon veljenpoika. Talvella 1942 Kianto lähetti Kalajoelle jonkin teoksistaan, jonka tekstittömille sivuille ja sivujen reunoille oli musteella kirjoitettu kirpeitä huomautuksia Turjanlinnan tuhoutumisesta talvisodan aikana ynnä muista siihen liittyvistä seikoista. Kalajoki antoi meidänkin lukea näitä Kiannon purkauksia.

Talvella 1941-1942 alkoi "lomaruletti" pyörimään. Kotiloman sai noin kolmen kuukauden välein ilman erityistä "loma-aihetta".

Jo hyvissä ajoin ennen lomaa alettiin hankkimaan tupakkaa lomaa varten. Tupakka oli kovaa valuuttaa kotirintamalla. Sillä sai lisuketta vähäisten päivärahojen joukkoon. Rahaa tarvitsi lomalla elokuviin ja ravintolaan. Toiset yrittivät hankkia lomarahaa kortilla, ehkä joskus onnistuivatkin. Minä en harrastanut kortinpeluuta rahapelinä, muuten kyllä. Esikunnassa pelasimme ns. viittäsataa, ehkä muitakin seurapelejä harrastettiin. Lomat olivat noin kahden viikon mittaisia. Minä otin loman Pulkkilaan, kun sinne sain päivää pidemmän loman kuin Ouluun. Tosin se päivä meni linja-autossa istuessa, mutta se oli paremman tuntuista kuin olla Uhtualla. Lomapaperi piti näet leimauttaa Pulkkilassa. Lomalitteran leimasi Pulkkilassa silloinen lukkari Mäntymaa suojeluskunnan paikallispäällikön ominaisuudessa. Loman pituus Pulkkilaan oli muistaakseni 14 vuorokautta.

Lomalle lähdettäessä käytiin (oli käytävä) täisaunassa Saunalammella. Saunalampi oli pieni järvi muutaman kilometrin päässä Vaaralasta länteen. Kaikki päällä olevat vaatteet riisuttiin ja ne käytettiin saunan kuumassa kopissa, jossa täistä tuli vainajia, ainakin näin uskottiin.

Saunalammella sitten noustiin lomakolonan autoihin, upseerit linja-autoon ja rahvas kuorma-autoihin. Autojen lavalle oli tehty ensopahvista kuljetuskopit. Lankkupenkit oli istuimina ja keskellä koppia oli kamina polttopuineen kylmänä vuodenaikana.

Muistaakseni lomakolonna lähti Vaaralasta illalla niin, että kolona ehti sopivasti Hyrynsalmen asemalta lähtevälle aamujunalle. Ensialkuun jätettiin henkilökohtainen ase omaan yksikköön, mutta myöhemmin, kun vihollispartiot hätyyttivät kolonaa oli kullakin ase mukana. Asetta ei tuotu kotia, vaan se jätettiin nimellä varustettuna Taivasalan varastoon Suomussalmella. Ase saatiin sitten lomalta palatessa mukaan. Kolonnan mukana oli myös panssariauto, joka jäi jonnekkin Suomussalmen alueelle odottamaan kolonnan paluuta, siinä palasivat iltajunalta tulleet lomalaiset.

Hyrynsalmella käytiin ennen junaan menoa leimauttamassa lomalitteran komendantin parakissa. Tämä seremonia suoritettiin myös lomalta palatessa. Kontiomäellä Hyrynsalmelta Ouluun matkaajat siirtyivät etelästä tulevaan junaan. Ei ollut silloin pulaa matkustajista. Sotilaita nukkui penkkien alla ja matkatavarahyllyillä. Yleensä porukka oli väsymyksestä nuutunutta, paitsi ne, jotka rallattelivat viinapäissään hakien hukattuja kamppeitaan ja kavereitaan.

Lomalla käydessä tapasin tyttöjä, joiden kanssa olin kirjeenvaihdossa ja jotka olivat joko Oulusta tai linja-autoreitin varrella kohtuullisen matkan päässä. Kirjeenvaihtokumppaneita oli Oulusta, Rantsilasta, Paavolasta, Murtomäestä Kajaanin läheltä, Ahvenanmaalta ja Noormarkusta. Ehkäpä muualtakin. Kirjeen kirjoitus ja vastauksien saaminen oli mielenkiintoinen harrastus ja ajankulu. Tyttöjen osoitteita saatiin asetovereilta ja lehdistä.

Tästä kirjeenvaihdosta ei ole jäljellä yhtään kirjettä, kun sitten myöhemmin Karjalan kannaksella 1944 kesällä tuli tilanne, jolloin kaikki ylimääräinen kama oli jätettävä. Niinpä minäkin Kanneljärvellä eräässä metsikössä kaivoin kuopan, johon polkaisin kirjenippuni turpeen alle. Kirjeenvaihtokin loppui näihin Karjalan Kannaksen melskeisiin, eikä se virinnyt enää Lapinsodan aikana, eikä milloinkaan.

Harrastin myös jonkin asteista opiskelua Kirjeopisto Tietomiehessä. Aineina olivat matematiikka ja äidinkieli. Myös lukeminen kuului harrastuksiini. En muista, oliko lainakirjasto pataljoonan puitteissa vai missä, joka tapauksessa kirjoja oli lainattavissa. Ainakin eräät muistiinpanoni viittaavat siihen.

Vuoden 1942 aikana perustettiin pataljoonaan Tapsi-orkesteri pataljoonassa palvelleista musiikinharrastajista. [VP:n 31 sotapäiväkirja 3.10.1942] Kapellimestarina toimi pataljoonan komentaja Pentti Veikko Vornanen. Soittajina olivat: Hugo (Pekka) Halonen Oulusta, huilu, Vili Antikainen Helsingistä, klarinetti Erik Lindroos Helsingistä, kontrabasso. Lindroos on suomentanut nimensä myöhemmin Eero Lauresaloksi. Lindroos toimi sivilissä Dallape-orkesterissa kontrabasson soittajana. Lindroos teki Dallape-orkesterille sovituksia vapaa-ajallaan ja lähetti niitä tuhkatiheään postitse Helsinkiin. Hanuristeina orkesterissa olivat Oiva Räisänen Oulusta sekä "Lännen Jukka" Karjalainen Kemistä. Orkesteri esiintyi silloin tällöin mm. kanttiinissa. Lienen jo aikaisemmin maininnut, että Karjalainen nimitti itseään "Lännen Jukaksi". Hän oli huonoryhtinen, mutta iloluontoinen veikko.

Näihin aikoihin alkoi myös puhdetyöharrastus. Tehtiin koivun- ja männyn pahkoista kuppeja ja purnukoita sekä pöytälamppuja, lampetteja ym.ym. Raaka-aineena käytettiin myöskin raitapajun juuripahkaa sekä koivun, sanoisinko, kanto-osaa (maanrajassa olevaa osaa) sen kauniin kirjavan värin ja aaltoilevan syyrakenteen vuoksi. Hiottuna ja lakattuna puun kuviot tulivat kauniisti esiin esim. lampeteissa.

Oulussa oli jonkin järjestön, ehkä se oli asevelijärjestön, ylläpitämä kauppa, joka osti näitä puhdetöitä lomalaisilta jälleen myytäväksi. Minäkin myin kauppaan muutamia tekemiäni esineitä kohentaen näin niukkaa rahatilannettani.

Setäni Heikki Koskela palveli hyökkäysvaiheen ajan kevytosasto 5:ssä viestikersanttina. Kävin muutaman kerran Heikin luona kevytosasto 5:ssä, kun osasto oli levossa ETp:n mäellä Vaaralassa. Heikki keitti korviketta ja kermaksi pantiin nokare voita, jota Heikki oli saanut paketissa kotoaan. En muista, oliko Heikki alunperin kirjoilla viestipataljoonassa, josta olisi sitten komennettu kevytosasto 5:een viestimieheksi. Joka tapauksessa talvella 1942 Heikki sai siirron viestipataljoonan kolmanteen komppaniaan. Oltiin siis samassa pataljoonassa. Hän kävi useinkin juttusilla luonani pataljoonan esikunnassa.

Heikillä oli tapana arvostella armeijan meininkiä, toisinaan melkoisen "tikkuisesti". Joskus minua huoletti, miten ne herrat reagoivat näihin juttuihin. Ei siitä kuitenkaan pahempaa eripuraa sitten sattunut.

Heikillä oli aseena ukkomauserpistooli. Pistoolin puisen kotelon saattoi liittää pistooliin peräksi, jolloin sillä saattoi ampua kuin kiväärillä. Ase lienee ollut Heikin omistama. (Muuten samanlainen ase oli isälläni Olli Koskelalla Mankilankylässä, jota hän käytti teurastuksissa. Ase luovutettiin armeijalle talvisodan aikana suoritetussa asekeräyksessä.)

Heikki oli halukas myymään minulle sotasaaliina saamansa venäläisen tähtipistoolin [ehkä tällainen], jonka sitten ostinkin. Hintaa en muista. Jouduin aseesta luopumaan myöhemmin, kun lyhyet aseet otettiin miehistöllä pois. Kävimme Heikin kanssa muutaman kerran talviongella, kuten pilkkimistä silloin sanottiin, eräällä metsälammella Pistojoen ja Tetrivaaran välimaastossa. Saaliiksi saatiin vähäinen määrä ahvenia.

Eräänä kuutamoisena iltana lähdimme Heikin kanssa tervehtimään kevyt osasto 5:ssä olevia tuttaviamme. Minun tuttavani olivat enimmäkseen Mankilankylän miehiä, joista tässä muistuvat mieleeni Tauno Harju ja Leonard Saarela. Oli tietysti muitakin. Astelimme syvälle lumeen polkeutunutta oikopolkua, minä edellä ja Heikki perässä. Yhtäkkiä kuului laukaus takaapäin. Käänsin katseeni taaksepäin laukauksen suuntaan. Siellä takana tuleva Heikki asetteli ukkomauseriaan kotelonsa muina miehinä. Hän kai kokeili miten veljenpoika suhtautuu tällaiseen tilanteeseen. Heikki yritti siis peloitella minua ilmaan ampumalla. Tästä asiasta ei keskusteltu sen enempää silloin, eikä myöhemminkään. Näihin aikoihin Heikki kirjoitteli kirjeitä tulevalle vaimolleen Elina Aitamurrolle. Tulin tämän seikan huomaamaan, koska olin pataljoonan postilähetti. Heikillä oli sievä käsiala, mikä tulkoon tässä mainituksi. Myöhemmin Heikki sai siirron armeijakunnan viestiin Kuusamoon. Heikki oli sotilasarvoltaan kersantti.

Eräällä lomalla tapasin Oulussa Pentti-sedän. Tämä oli ainoa tapaamisemme sota-aikana. Tämä tapahtui 10.3.1944. Pentti oli saanut komennuksen Kiestingistä jonnekin Etelä-Suomen koulutuskeskukseen kouluttajaksi, josta Pentti oli nyt lomalla.

Istuimme iltaa Pentin varaamassa huoneessa Kauppahotellissa. Pentti oli paitahihasillaan parranajopuuhassa, kun huoneeseen tulla tupsahti humalainen vänrikki. Vänrikki huomasi minut sotamiehen puvussa ja rupesi vaatimaan minulta sotilaallista käyttäytymistä, asennon tekoa ja sen sellaista. Koska huoneessa oli jo arvoltaan korkeampi herra, ei minun tarvinnut huomioida vänrikkiä armeijan sääntöjen mukaan ja tuskinpa olisin kunnian tekoon ryhtynyt muutenkaan. Pentti puuttui tässä asiaan ja käski vänrikin katsoa tuolinselustalla olevan takin kauluslaattoja. Huomattuaan kauluslaatoissa luutnantin arvomerkit muuttui ääni kellossa.

Kuitenkin hän rupesi ruihnaamaan ryyppyjä. Pentti sieppasi pöydältä korkean, tyhjänä olevan viskilasin, laski siihen kraanasta vettä piripintaan, ojensi sen vänrikille ja sanoi: "Herra vänrikki on hyvä ja juo tämän pohjanmaan kautta ja tämä on käsky." Ja niin herra vänrikki nöyrtyi juomaan lasin tyhjäksi ja poistui vähin äänin huoneesta. Me jatkoimme tarinoitamme omin avuin ja eväinemme. Siirryimme myöhemmin illalla Tervahoviin jatkoille.

Silloin tällöin tuli lähetillekin vartiovuoro. Vartiopaikka oli Tetrivaaran Kuittijärven puoleisella syrjällä. Vartioporukka oli majoitettuna kangastelttaan. Porukan päällikkönä paikanpäällä oli aliupseeri. Varsinaiset vartiopaikat olivat parinsadan metrin päässä teltalta. Muistaakseni vartiopisteitä oli kaksi. Siis kaksi miestä kerrallaan, kuitenkin parin, kolmensadan metrin päässä toisistaan ilman yhteydenpitoa keskenään. Vartiopaikan etumaastoon oli levitetty kiepillä olevaa ansalankaa, ohutta teräslankaa, johon oli kiinnitetty jotakin törppöjä, jotka kolisivat, jos joku sotkeutui ansalankoihin hälyttäen näin vartiomiehen, jos hän ehkä sattui torkahtamaan tehtävässään.Vartiovuoro oli kaksituntia, neljäntunnin vapaavuoro teltalla jne. Koko "vartiohuki" oli vuorokauden mittainen, jonka jälkeen uudet miehet ottivat vartioinnin kontolleen. Vartiossa oli melkoisen tympeä olla pimeinä syysöinä sateessa ja tuulessa, jolloin oli vaikea kuulla mahdollisia ylimääräisiä ääniä pimeästä metsästä. Jokaiselle vuorokaudelle vartiossa oli kaksiosainen tunnussana esim. kenkäraja. Jos kysyttiin tunnussanaa, vastattiin kenkä, johon kysyjä vastasi raja. Näin uskottiin oltavan samalla puolella.

Eräänä huhtikuun yönä 1942 olin vartiossa edellämainitulla paikalla, kun huomasin vasemmassa polvessani jotakin outoa oiretta. Kipeä se ei ollut. Tuntui vain kuin polven yläosa nousisi nivelestä erilleen. Niinpä sitten vartiovuoroni loputtua teltassa paljastin polveni ja vartiopäällikkönä oleva kersantti tarkasti sen ja määräsi minut menemään "töpinään". Polvi oli tumman punainen ja kovasti pöhössä. Minut toimitettiin lääkäriin. Lääkärin tarkastuksessa ilmeni, että polvessa on vettä. Lääkäri passitti minut Vuonisen kenttäsairaalaan. Siellä polveen laitettiin hauteet ja jalka lastoitettiin. Kävely kiellettiin kokonaan. Ei edes riulla luvattu käydä. Riuku oli eräänlainen orsi, kenttä-WC, paljaan taivaan alla katajapensaiden katveessa, jossa sai huojentaa jokapäiväisen taakkansa. Kävin kuitenkin salaa riulla sairaalan kainalosauvoja käyttäen. Ilmeisesti sairaalan henkilökunta oli hyvillään tästä salakäynnistä riulla

Eräänä päivänä lääkärikierroksella määrättiin potilaita lähetettäväksi Oulun sotasairaalaan, minutkin. Tehtyään kierroksensa lääkäri tuli vielä tyköni, selaili papereitaan ja sanoi: "Jätetään Koskela vielä muutamaksi päiväksi tänne kun kuljetusautot ovat kovin täysiä". Ja arvaa harmittiko minua. Olin eläytynyt puolentunnin aikana Ouluun pääsyyn niin, että peruutus kohdallani oli suuri pettymys, vaikka lääkärin sanonta "Jätetään Koskela vielä muutamaksi päiväksi" enteili Ouluun pääsyä myöhemmin.

Niinhän siinä sitten kävi, että muutaman päivän kuluttua tuli kelirikko, joka pysäytti kuljetukset kokonaan ja minä jäin Vuonisen kenttäsairaalaan potemaan polveani. Side avattiin pari kertaa päivässä. Laitettiin uudet hauteet, "selstoffit" ynnä muut sellaiset tukilastoineen ja päälle kierrettiin ideaaliside melkein nilkasta reiteen asti.
Eräänä yönä heräsin kovaan tuskaan, kun side oli jäänyt liian kireälle ja jalka turposi kuin limpputaikina, siteet tuntuivat olevan tiukalla kuin viulun kielet. Revin siteet auki ja pääsin palkähästä.

Sairaalassa oli paljon luteita. Ne tipauttivat itsensä katosta sänkyyn. Sängyn jalkojen ympärille laitettiin esteitä, joiden uskottiin estävän luteiden pääsyn lattian kautta sänkyyn. Joka tapauksessa luteet "pommittivat" yöllä sängyssä makaavia potilaita katosta käsin. Saksalaiset potilaat, jotka kykenivät, tappoivat luteita parakin kattoon yökaudet. He olivat herkempiä syöpäläisten suhteen kuin meikäläiset.

Hoitoni kesti Vuonisissa rapian kuukauden. Sitten otettiin kääreet ja lastat pois jalasta.Oli aika opetella kävelemään. Se ei ollutkaan niin yksinkertainen asia. Polvinivel oli kuin neulankärkiä täynnä. Kertakaikkiaan jalkaan ei alussa voinut varata olenkaan. Taivuttaessa polvi rutisi ilkeästi. Harjoittelua, harjoittelua kuului asiaa ymmärtävien ääni. Ja niin alkoi polvi versyä vähitellen, että muutamien päivien kuluttua minut määrättiin, kuten toisetkin toipilaat, sairaalan vartiomieheksi. Olin ensimmäisen vartiovuorokauteni loppuun, menin sitten sairaalan toimistoon pyytämään pääsyä yksikkööni lähetin hommiin, koska siinä tehtävässä ei tarvitse myötiinsä jököttää vartiossa. Pyyntööni suostuttiin ja sain passituksen entiseen yksikkööni VP31:n esikuntakomppaniaan, jonka peiteluku eli osoite oli 5128 Kpk 9.

Syöpäläisistä tahtoi olla ongelmia, vaikka hyökkäysvaiheen jälkeen saunominen ja puhtaiden alusvaatteiden saanti oli melko säännöllistä. Pyykistä tulleet alusvaatteiden saumat tarkastettiin, kukin omista vaatteistaan. Ja ainahan niistä saattoi löytää elävän täin.

Pyykit pestiin Hevoslammille perustetussa armeijan pesulassa. Sinne oli pestattu Suomesta leekio naisia pyykkäreiksi. Myös luteita oli kämpän seinien raoissa ja "ritsien", sänkyjen saumoissa. Kun seinähirsien halkeamia veti litteällä tikulla saattoi raosta valua verta raon ulkopuolellekkin luteiden litistyessä. Luteita myrkytettiin polttamalla rikkiä kämpissä. Polton jälkeen olivat rautaesineet paksussa ruosteessa. Minulla jäi myrkytykseen sakset, jotka olivat sitten paksun karstan peitossa ja jäivät puhdistuksen jälkeen tummiksi. Nämä sakset ovat tallella vieläkin, sotasakset.

Eräänä talvi-iltana Perttusen Kalle rupesi häätämään luteita yläpetistään bensiinillä. Bensiiniä valui tietysti myös alapetin osiin. Kohta tuli Eino Väisänen ja alkoi polttamaan tulitikulla luteita alapetistään. Silloin syttyi räjähdyksenomaisesti lämpimässä kämpässä oleva bensiikaasu. Kämpän yläosa oli yhtenä liekkimerenä. Kiire tuppasi ulospyrkiäin kinttuihin. Olin juuri saanut kotoa paketin ja muistin sen ulospäästyäni. Paketti oli repussani alapeti alla lattialla. Konttasin liekkien alitse kämpän takaosaan ja toin reppuni ulos. Ovi suljettiin ja kas kummaa, palo tyrehtyi kohta hapen puutteeseen.

Palon sammuttua avattiin ovi ja tuuletettiin kämpästä savu pois. Kattoon kiinitetyllä jalkarättien kuivausrautalangalla kipotti kaksi sormen kokoista koukkua. Ne olivat jäänteet juuri paketissa saamastani äidin kutomista uusista villasukista. Olin juuri ennen paloa laittanut sukat rautalangalle odottamaan huomiseksi ajateltua sukkien käyttöön ottoa varten. Kolkko oli kortteeri palon jäljeltä. Katto ja seinien yläosa olivat sysimustat. Oli tuonelan tunnelmat tuoksuineen. Meni muutamia päiviä ennenkuin saatiin kämppä taas siedettävään kuntoon.

Keväällä 1942 tuli adjutantiksi Kalajoen jälkeen Liedosta kotoisin oleva vänrikki Martti Liukas. Hän oli taiteilijatyyppi. Liukas teki taulua, käyttäen väreinä mm. rasvaliituja. Hänellä oli taito saada muotokuvista "näköisiä". Kerran hän piirsi erään kapitulantti-kersantin muotokuvan. Kersantti oli tyytymätön kuvansa suuhun ja leukaan, johon Liukas sanoi, että suu ja leuka kuvastaa tyytymätöntä ilmettäsi, joka naamassasi on. Liukkaan suorasukainen ilmaisu sai kersantin tyytymättömyyden ilmeen korostumaan entisestään. Liukas maalasi myös vastarakennetun upseerikerhon seinälle tauluja, joista eräs oli Marskin kuva. Nämä kuvat tulivat juhlistamaan seiniä kerhon avajaispäivänä syksyllä 1942.

Kerhorakennuksessa oli saliosa ja keittiöosa. Keittiö oli eristetty salista väliseinällä ja ovella. Keittiöosaa isännöi stm. Pentti Tanska Kalajoelta. Pentti oli jalkainvalidi ja siviilissä laivakokki. Kokkiominaisuuden vuoksi hänet oli tehtäväänsä määrätty, kerhon kokiksi.

Varsinainen avajaistilaisuus oli suunniteltu illaksi. Avajaisvalmisteluja oli tehty jo aiemmin tulevia vieraita varten. Vieraiksi odotettiin mm. saksalaisia viestiupseereita.

Iltapäivällä pataljoonan komentaja Vornanen käski minut puheilleen ja sanoi kerholla olevan minulle vähän hommia. Niin mentiin sitten Vornasen kanssa kerholle. Siellä oli lattialla 50 litran pänikkä (tonkka) ja kymmeniä tyhjiä pitkäkaulaisia ranskalaisia viinipulloja.

"No niin, tässä se on tämä työmaa", sanoi Vornanen, nykäisi tonkan kannen auki ja kurkisti tonkan sisälle."Näkyy olevan italialaista viinaa, joka pitäisi Koskelan laittaa noihin pulloihin. Otetaan keittiöltä kannu kaatoastiaksi ja lautanen pullon alle, jos sattuu yli menemään."

Harvalle sattuu tällainen työmaaviinan lääräys, mutta käskystähän tämä... Niin asetuin tonkan viereen kontalleen ja aloin pullottamaan "Mustaasurmaa", joksi tätä italialaista nimitettiin. Tuttuahan tämä aine oli, sillä tätä jaettiin annosviinana silloin tällöin. Päällikkö katsoi hommaa aikansa ja kun näki homman hoituvan lähti sitten pois ja sanoi lähtiessään,"hörpätkää lautaselle mennyt suuhunne". Tuli sitä sitten hörpittyä lautaselta ja taisipa ajan mittaan läikähtää pullonsuun sivu enemmänkin - hörpättävää. Oli siinä jo Pentti Tanskakin sitten loppuja looraamassa pulloihin.

Myöhemmin illalla saksalaisten päällikkö Hauptman (vastasi kapteenia) halusi esitellä maastoautonsa. Auto oli nelivetoinen. Auton sivuilla keskellä oli pyöräpari, jotka oli laakeroitu ylemmäksi muita pyöriä. Ne olivat ikäänkuin rullina mättäiden yli ajettaessa. Käännettäessä esimerkiksi etupyöriä vasemmalle kääntyi takapyörät oikealle, joten kääntösäde oli hyvin pieni, miltei nolla. Jossakin jamassa minäkin olin auton kyytillä. Istuin Hauptmannin kanssa auton takaistuimella, josta Hauptman antoi määräyksiä autonkuljettajalleen. Ajettiin mäkiä ylös ja alas. Kierrettiin ympyrää yksittäisten puiden ympärillä. Puhuttiin paljon, minä suomea ja Hauptman saksaa ja silleen... Kaiken ohessa tuli upseerikerhokin avatuksi tarkoitukseensa. [VP:n sotapäiväkirja 8-10.7.1942]

Oli pataljoonassa muitakin taiteilijoita kuin aikaisemmin mainittu Martti Liukas. Esikunnassa palveli kersanttina oululainen taidemaalari Åke Mattas ja toisessa komppaniassa, myös oululainen, taidemaalari ja kuvanveistäjä Martti Tarvainen. Muistaakseni Åke tuli pataljoonan esikuntaan kesällä 1942. Hän oli iloinen hauska veikko. Åken eleet olivat siroja, balettityttömäisiä. Hänen pisamaisia kasvojaan reunusti punainen tukka. Åke veisteli puhdetöinä haapapuista kehystä, josta hän sanoi tulevan peiliin kehykset. Kehyksen pystypuissa toisessa oli Eeva ja toisessa Aatami. Kehyksen yläpuussa Eevan ojennettu käsi tarjosi omenaa vastaanottavalle Aatamille. Kehyksen alapuussa kiemurteli käärme. Siis kuvaus syntiinlankeemuksesta.

En tiedä, tuliko tämä kehys sitten valmiiksi ja jos tuli, missä lienee? Åkella oli tapana pitää tavaroitaan patjapussin alla. Vuode oli kiikkutuolin jalaksen mallinen, kumpikin patjan pää oli huomattavan korkealla. Siinä saattoi maata vain selällään. Joskus me huomautettiin Åkelle epämukavasta petistä, jolloin Åke innostui esitelmöimään elehtien petinsä erinomaisista ominaisuuksista, petinä ja varastona. Åken olemus ja elkeet muistuttivat amerikkalaista näyttelijää Danny Kayeta.

En muista, kuinka usein jaettiin niin sanotut jakoviinat, mutta joka tapauksessa jako oli silloin tällöin, ehkä kerran kuukaudessa. Miehen annos oli vajaa desilitra. Näin on mieleeni jäänyt. En tiedä, jaettiinko annosviinoja muille kuin saksalaisten muonissa oleville joukko-osastoille. Annoksia sitten myytiin ja ostettiin tai annettiin jollekin juotavaksi vastavuoroisuusperiaatteella. Puolikymmentä annosta sai jo miehen höpöttämään ja muun porukan nauramaan.

Jossakin vaiheessa tuli muotiin ostoviinat. Talousaliupseeri keräsi tilauslistaan tilaajan nimen ja viinanimikkeen mitä hän halusi, sekä peri maksun etukäteen. Viinat tulivat sitten aikanaan suurehkoissa puulaatikoissa. Tilaus sisälsi puolenlitran pullon tilaajaa kohti. Viinapäivinä sattui silloin tällöin pieniä "perheriitoja". Paineet purkautuivat joko sanaa käyttäen tai joskus käsikähmässä.

Eräänä viinanjakopäivän iltana tuli kämppäämme stm. Kalle Hätälä humalassa. Jostain syystä adjutantin ja Kallen välille tuli riita, sillä seurauksella, että adjutantti Liukas painoi Kallen kurkusta seinää vasten. Montinin Erkki meni väliin yrittäen eroittaa riitapukarit toisistaan. Muutaman metrin päässä Liukkaan selän takana Aarne Sarkkinen paistoi pyydystämäänsä isohkoa haukea priimuksen päällä, Liukas sieppasi paistinpannun ja kumosi sen Erkin kaljuun. Pannun reuna teki pitkän haavan Erkin päälakeen. Paistinrasva lensi Kallen naamaan ja kalan palat ympäri kämppää. Yksi hauenpala tuli syliini yläpetille, jossa olin kirjeenkirjoituspuuhissa. Aarne lupasi minun näin saamani hauenpalasen syödä. Itse hän jäi aivan osattomaksi tästä hauesta.

Melkoinen pulina kävi kämpässä, kun jokainen yritti saada mielipiteensä asiasta sanotuksi. Ilmeinen puheenjohtajan puute oli tässä "kokouksessa". Vähitellen keskustelu tasaantui ja laantui kokonaan, kun Erkin verisen naaman oli lääkintäkersantti Sunnari puhdistanut ja asianmukaiset laastarit päälakeen laittanut.

Pataljoonan komentajana majuri Pentti Veikko Vornasella oli neljän hengen Mercedes-henkilöauto käytettävissä. Autossa oli mm. radio, joka oli siihen aikaan harvinaisuus. Tuli sitten määräys, että komentajilla piti olla autonkuljettaja, ainakin pitemmillä matkoilla. Niinpä, kun Vornaselle tuli komennus Helsinkiin viikonpäiviksi, hän otti minut autonkuljettajakseen Hyrynsalmelle. Majuri ajoi itse autoa, paitsi kun tuli puomi ja papereiden tarkastuspaikka, siirryin minä autonrattiin. Majuri oli pitkä komea mies. Autoa-ajaessaan hänellä oli tapana kallistaa vartaloaan mutkissa sisäkurvin puolelle. Hän näytti nauttivan autolla ajamisesta. Sen paljasti hänen ilmeensä ja eleensä. Hyrynsalmelta Vornanen jatkoi matkaansa junalla. Ennen junalle menoa pistäysimme Hyrynkankaalla Vornasen kotona, josta rouva lähti mukaamme saattamaan miestään junaan. Suudelmien siivittämien jäähyväisten jälkeen vein rouvan kotiin Hyrynkankaalle kahden lapsensa tykö. Etsin itselleni korteeripaikan VKm:n tiloista Hyrynkankaalta. Syömässä kävin paikallisessa armeijan ruokalassa.

Seuraavana aamuna vein auton rautatieaseman lähellä olevaan armeijan autokorjaamoon ja palasin jalkapatikassa Hyrynkankaalle pilkkomaan Vornasen perheelle polttopuita. Näin oli päällikkö käskenyt. Aikamoinen rovio siinä olikin rantteella rankoja, joiden kimppuun kävin pokasaha ja kirves aseinani. Aamu- ja iltapäivällä rouva kutsui puunpilkkojan kahville. Noudatin normaalia työaikaa. Aamulla kävin ruokalassa aamuteellä, päivällä pidin ruokatunnin ja illalla neljän tienoilla lopetin työn ja menin ruokalaan syömään.

Eräänä päivänä sitten hain auton korjaamolta pois. Samana iltana ajelin kylällä kolmen VKm:läisen pojan kanssa. Joukossa oli mm. tuttavani Vilho Pyrrö Mankilankylästä. Käytiin sitten saksalaisten kanttiinissa juomassa mukillinen olutta ja lähdettiin katsomaan kirkonpuolista kylää, joka oli salmen itäpuolella. Ajettuani sillan yli tuli sotapoliisipartio vastaan pysäyttäen meidät. Sotapoliisit kyselivät, mistä porukasta olen ja minne olen menossa. Sanoivat nähneensä auton kylällä jo aikaisemmin illalla, niin että mitä tämä ajo oikein on. Ei ollut lupaa ajolle. Selitin heille, että olen Uhtualta komennukselta pataljoonan komentajan autonkuljettajan ominaisuudessa ja että auto on ollut korjattavana ja että hain auton iltasella korjaamolta. Olen nyt menossa tuohon sairaalaan tuttavan tykö yöksi. Sairaala sattui olemaan siinä vieressä ja oli siellä joku tuttukin, mutta kyllä tämä sairaala yöpyminen oli vain juttua, suoraan sanoen se oli hätävale. Yrmeän näköiset sotapoliisit uskoivat selitykseni ja niin pääsin pälkähästä. Pojat menivät omille teilleen. Minä ajoin sairaalan pihaan ja vietin yöni autossa, johon saapui vieraaksi vilu. En tohtinut lähteä ajamaan Hyrynkankaalle ennen aamua.

Niin oli rankakasa huvennut yhettömiin ja koitti se päivä jolloin päällikkkö tuli Helsingistä. Olin rouvan kanssa herraa vastassa asemalle. Rouva oli hento vaalea kaunotar, noin 35 vuoden ikäinen. Junan tultua asemalle alkoi sotilaita lappautua junasta satamäärin. Vastaanotettavamme erottui joukosta päätään pitempänä muita.

Ja niin mies ja vaimo kohtasivat jälleen. Suudelmien sävyttämät halaukset saivat autonkuljettaja sotamiehen aivot aistimaan jotakin hyödynnettävä tästä hellästä kohtauksesta. Niinpä kysyinkin majurilta mahdollisuutta päästä lomalla käymään, kun ollaan näin rautatien varrellakin. Majuria nauratti, hän ilmeisesti arvasi, että äskeinen hellä kohtaus oli herättänyt sotamiehen loma-ajatuksen. Niin olikin. Ja sotamies laski, että loma-ajatus oli ilmaistava tässä ja nyt rouvan läsnäollessa. Tällä seikalla saattoi olla myönteisiä vaikutuksia loman saamiseen.
"Niin, kyllä meidän nyt on joka tapauksessa mentävä Uhtualle yksikköömme ja sieltä käsin juonnettava tämä asia", sanoi majuri rauhallisesti. Näin oli lomasiemen itämässä.

Kun päällikkö oli hoitanut kotiasiansa päästiin lähtemään Uhtualle. Ennen lähtöä majuri täytti auton ajopäiväkirjan. Siinä hän huomasi, että mittariin oli tullut muutamia kymmeniä ylimääräisiä kilometrejä. "No, mitenkähän nuo kilometrit ovat syntyneet?" Tässä kohtaa piti selvitellä kurkkua. Sanoin korjauksen välillä käyneeni koeajolla. Niin olin käynytkin, mutta asia olisi tietysti tullut hoidettua vähemmilläkin kilometreillä.
"Laitetaan tulomatkalle vähän enemmän kilometrejä", sanoi majuri.
Ja niin lähdettiin, suuntana Uhtuan länsipuolella oleva Tetrivaara.

Viikko oli kulunut Hyrynsalmi-reissusta, kun katsoin ajan olevan sopiva kysäistä aiemmin puhutusta lomasta. Niinpä menin terävään päähän. Tein asennon ovella ja esitin asiani: "Herra majuri, tulin kysymään siitä lomasta, josta oli puhe Hyrynsalmella, että olisiko se mahdollista...?"
"Jaha", sanoi majuri, "olihan siitä puhe. Ei kai siinä sitten muuta kuin Koskela kirjoittaa loma-anomuksen." Muutaman päivän kuluttua käveli eräs onnellinen sotamies reppu selässä Saunalammelle täisaunaan ja edelleen kotilomalle Ouluun. Tämä tapahtui syyskesällä 1942.

Elettiin syystalvea 1942. Eräänä yönä terävässä päässä oli jäänyt sanoisko, ryyppy päälle. Kello 2:n aikaan yöllä minut herätettiin ja käskettiin terävään päähän. Mentyäni sinne siellä oli isohkoja herroja arvoltaan jos kooltaankin. Oli kai juotavat vähissä tai peräti loppuneet

Luutnantti Eero Ackrèn, pataljoonan auto-upseeri, käski minun hakea divisioonan viitostoimistosta paketin kapteeni Taskiselta. (Viitostoimisto hoiti divisioonan kuljetusasiat.) Niinpä lähdin matkaan. Saavuttuani viitostoimistolle koputin oveen. Kapteeni Taskisen ilmestyttyä ovelle, esitin olevani luutnantti Ackrèn asialla hakemassa pakettia. Taskinen ojensi pitkän täysinäisen pullon ja sanoi: "Tässä on se paketti". Tultuani takaisin vein "paketin" Ackrènille. Ackrèn epäili, että pulloja on ollut kaksi? "Missä se toinen on". Sanoi Taskisen antaneen vain yhden. Ackrèn komensi minut takaisin Taskisen luokse kysymään, että yksikö niitä vain oli.

Eipä ollut valinnanvaraa, lähde vain kävellä läppäseen takaisin divisioonaan. Ja arvaa harmittiko? Suorastaan kiukutti tuo epäily. Jälleen koputus Taskisen ovelle ja aamuöinen herätys kapteenille. Kiukkuinen oli isokokoinen kapteenikin. Esitin, että luutnantti Ackrèn käski kysyä, että yksikö niitä vain oli. Taskinen vastasi että yksi niitä oli eikä enempää tipu. Ja vetäisi oven kiinni harmistuneena moiseen yöhäirintään.

Palatessani istui Ackrèn vuoteensa laidalla. Toiset upseerit, puolikymmentä istuivat pöydän ympärillä. Arvoltaan korkein upseeri oli everstiluutnantti. Myös pataljoonan komentaja Vornanen oli pöydässä. Tein asennon ovella ja kävelin luutnantti Ackrènin eteen ja sanoin: "Herra luutnantti, kapteeni Taskinen sanoi, että yksi niitä oli eikä enempää tipu."

Suorasukainen sanontani sai pöydän ympärillä olevien upseereiden suupieliin hymyn häivän, minkä panin merkille. Mutta Ackèn ei tykännyt sanomisestani ollenkaan, vaan määräsi minut oven suuhun seisomaan asennossa. Pidättyväistä oli herrojen keskustelu, kun sotamiehen korvapari oli kuuntelemassa. Tunsin läsnäoloni olevan harmillinen upseeriporukalle. Mutta eipä isompien herrojenkaan passannut puuttua luutnantin määräämään rangaistukseen. Siinä seisoin "luut kasassa". Katselin seiniä ja seinähirsiä. Eräästä hirren halkeamasta pistäysi lude, poiketen sinne tänne. Se juoksi halkeaman reunaa, häipyi välistä rakoseen ja tuli jälleen näkösälle. Ohjailin hengessäni ludetta kohti Ackrènin petiä ja toivoin hartaasti luteelle meheviä ruokailuhetkiä.

Noin 20 minuutin kuluttua sanoi Ackrèn: "Saatte poistua". Kymmenen vuotta myöhemmin tapasin Ackrènin Pohjois-Pohjanmaan Keskusammattikoulussa. Olin siellä puolen vuoden mittaisella maalarikurssilla. Ackrèn oli koulun rehtorina. Näissä tapaamisissa ei otettu esille sota-ajan muistoja.

Oli syystalvi 1942 Tetrivaaralla (Vaarala). Kolmannen divisioonan esikunta-alueella olevan sähkölaitoksen höyrykone oli tullut tarkastuksen kohteeksi. Tarkastuksen suoritti Kajaanista luutnantin arvomerkit omaava sotilasvirkamies, koiraslotta, kuten heikäläisiä ivallisesti nimitettiin. Hän oli alansa insinööri.

Kun tarkastus oli suoritettu, tuli tarkastaja meidän pataljoonan esikunnan "teräväänpäähän" syömään ja juomaan. Tarkastuksessa lienee ollut mukana myös joku pataljoonamme upseereista. Kun illanpitkään oli syöty ja ilmeisesti juotukin, toivat herrat väsähtäneen tarkastajan meidän kämppään levähtämään Mattaksen Åken yläpetille (Åke oli lomalla). Hetken siinä maattuaan, hyppäsi tarkastaja alas pediltä, pudotti housut lattialle ja nousi jälleen petille. Hän asettui maata kyljelleen paljas takapuoli yleisöön päin. Hetken päästä ilmestyi pakaroiden väliin tuuman pituinen pötkö ulostetta. Alapetin reunalla istui pötkön kohdalla vääpeli Lehmus Helsingistä kaljuine päineen. Ponteva ponnistus olisi saanut pötkön putoamaan pedin laidan yli Lehmuksen kaljuun päälakeen. Sitä me jännäsimme ja nauroimme, kuinka tässä käy. Vääpeli luuli, että me hänelle yksinomaan naurettiin ja suuttui. Oli vääpelikin nauttinut muuta kuin kansalaisluottamusta, mutta oli tällä hetkellä juomassa emalimukistaan kahvin korviketta.

Tulipa siihen sitten divisionan viestikomentaja majuri Vuorenmaa. Hän nauliintui oven suuhun ja tuijotti sitä, mitä mekin. Sitten tuo pötkö liikahti. Tuli puolituumaa pötköön lisämittaa, loihe majuri lausumaan: "Elää se perkele".

Siinä pohdittiin porukalla ratkaisua pulmaan. Joku ehdotti tarkastajan viemistä ulos puhdistettavaksi. Ehdotus sai kannatusta ja niin tarkastaja kannettiin ulos paitasillaan talvipakkaseen. Yksi otti tarkastajan nilkoista kiinni ja alkoi vetämään kuin hevonen rekeä. Pari muuta työnsivät hartioista. Parinkymmenen metrin pituinen lenkki Tetrivaaran hangella katsottiin riittäväksi pyllyn puhdistukseksi.

Niin tuotiin kylmästä tutiseva tarkastaja kämppään takaisin. Vuorenmaa piti häntä paidan rinnuksesta kiinni ja sanoi: " Sinä oot paskantanut Åken petille". Tarkastaja intti vastaan: "Minä en ole paskannut Åken petille". Vuorenmaa väitti vastaan ja läppäsi tarkastajaa korvalle. Otteet kovenivat niin, että paita, ainoa vaatekappale, mikä tarkastajalla oli päällä repeytyi. Sen jälkeen paidasta alkoi sinkoilla suikaleita lattialle. Välillä läiskähti korvatillikka, kunnes tarkastaja myönsi paskantaneensa Åken pedille. Vuorenmaa valisti vielä tarkastajaa sanomalla, että pojilla on tapana tappaa petille paskantajat. Joku hyväkäs keksi panna paidansuikaleet painonastoilla kämpän kattoon roikkumaan. Niin oli mies nujerrettu ja nöyryytetty ehkä liiankin kovin ottein. Ne, jotka eivät tienneet tietävät nyt, ettei sovi mennä paskantamaan toisen petille.

Aamulla tarkastaja kävi pois lähtiessään pyytämässä anteeksi kämpän asukkailta. Majuri Vuorenmaan puuttuminen tapahtumien kulkuun lienee johtunut siitä, että tarkastaja kuului upseerikuntaan. Ja tehtyään tämän "rötöksen" aliupseerien ja sotamiesten kämpässä, katsoi majuri aiheelliseksi tuomita tekijän näillä kovilla otteilla.

Olikohan vuoden 1942 lopulla tai vuoden 1943 alussa, kun pataljoonan komentajaksi tuli kapteeni Herrala. [VP 31 sotapäiväkirja 21.9.1942] Hänkin oli aktiiviupseeri, noin 170 cm pitkä ja vähän "tiukkapipoisempi" kuin edellinen komentaja Vornanen. Kuitenkin tulin hyvin toimeen hänen kanssaan.

Siihen aikaan useat maat lähettivät suomenkielisiä propagandaradio lähetyksiä. Neuvostoliiton lähetyksissä olivat äänessä mm. Armas Äikiä ja "Moskovan Tiltu". Yhdysvallat lähetti propagantaansa "Amerikan Ääni" -lähetyksinä. Sitä toimitti Emil Hurja -niminen mies. Amerikan Äänen lähetykset olivat, sanoisinko, sivistyneenpiä kuin Neuvostoliiton rääväsuiset lähetykset. Tosin emme olleet sodassakaan Yhdysvaltojen kanssa. Herrala määräsi minut kuuntelemaan näitä Amerikan Ääni -lähetyksiä, testatakseen näin propagandalähetyksien vaikutusta "sotamiessäädyn" mielialoihin.

Näihin aikoihin saksalaiset perääntyivät Kaukasuksella ja marsalkka Pauluksen armeija, noin 200 000 miestä antautui Stalingradissa. Nämä uutiset tiedotti myös Suomen tietotoimisto. Kovin kaukaisilta nämä Kaukasuksen kumut sotamiehen korvissa kaikui. Kuitenkin niistä jäi epäilys jäytämään mahdollisesta tappiosta. Olimmehan voimakkaasti sidoksissa Saksaan, sen asevoimien menestykseen tai tappioon. Enpä muista, mitä Herralalle vastailin, hänen udellessa kantaani sotatapahtumista. Ilmeisesti lausumani oli varovaista, ehkä lievän optimismin sävyttämää. Moskovan radion propagantaan oli totuttu. Se otettiin hupiohjelmana vastaan. Sitä vastoin Amerikan Ääni -lähetyksiin suhtauduttiin asiallisemmin. "Moskovan Tiltu" oli suomalainen Kaija Vilen.

1942 kevättalvella ns. vanhat miehet olivat päässeet siviliin. Esikunnasta oli lähtenyt esikuntavääpelinä ollut ylikersantti Niilo Huttunen. Hänen tilalleen tuli vääpeli Eino Väisänen. Hän oli vakaumuksellinen uskovainen. Hän sieti meidän syntisten riennot, eikä nostanut osoittavaa sormea ketään kohti, jos nyt sattui saapas sotilaan kaidalla tiellä lipsahtamaan laveammallekkin puolelle.

Kunnes sitten kevättalvella 1943 sattui niin, että eräs tärkeä kirje ei ollut mennyt perille. Kirjettä ruvettiin peräämään. Vääpeli syytti minua kirjeen häviämisestä päälliköiden kuullen. Siinä kävi sitten niin, että kirje löytyi vääpelin pöytälaatikosta, jonne hän oli sen unohtanut, eikä ollut postikirjaankaan kirjettä merkinnyt. Odotin uskovaiselta vääpeliltä virheen tunnustamista ja vastuun ottamista kirjeen katoamisesta, mutta niin ei käynyt. Tottapa se vääpelin arvo ei sallinut oikaista asiaa sotamiehen hyväksi. Asia painoi mieltäni niin, että pyrin lähetin tehtävistä muihin tehtäviin. Niinpä meninkin komppanianpäällikön puheille siirron saamiseksi. En kertonut varsinaista syytä eropyyntöni perusteeksi. Sanoin kai jotain, että kun olen jo ollut niinkin kauan lähettinä olisi mukava tehdä jotakin muutakin.

Niinpä minut sitten siirrettiin autonkuljettajaksi "Töpinään". Lyhytaikaiseksi jäi tämä homma. Kerran kävin autonkuljettajan apumiehenä Hyrynsalmelta tavaroita hakemassa, kun tuli uusi komennus - aliupseerikouluun. Kävin jälleen komppanianpäällikön puheilla, josko nimeni pyyhittäisiin yli kouluun komennettujen listalta. Mutta komppanianpäällikkö luutnantti Nils Hammar ei ottanut juoniani kuuloon, sanoi vain, että käsky on käsky ja sillä siisti. Aliupseerikouluun on mentävä. Niin aloitin sota-opinnot vastahakoisesti. 

Au-koulun majoitus oli kolmannen komppanian tiloissa. Oppitunnit pidettiin upseerikerholla ja maastoharjoitukset Tetrivaaran ympäristössä. Ensi alkuun kävin yöt nukkumassa "Töpinässä", koska siellä oli petini ja väki tuttua. Tämä oli mielestäni hyvä järjestely tässä tapauksessa. Menin aamulla ajallaan kouluun, kuitenkin ennen kuin opettajat sinne tulivat.

Mutta sitten eräänä aamuna oli vastassa valvova silmäpari -- "No, mistä oppilas tähän aikaan tulee", kysyi vänrikkiopettaja. "Tuolta Töpinästä, herra vänrikki", vastasin, "olin siellä yötä". "Eikö oppilas tiedä, että koulussa ollaan yötäpäivää". "En ole tiennyt herra vänrikki, että yötkin --." "Nyt tiedätte ja tuotte varusteenne tänne majoituspaikkaanne tällä päivämäärällä". "Kyllä herra vänrikki!". Ja niin eräs aliupseerioppilas iltahämärissä kantoi selässään pehkuilla täytettyä patjapussiaan uuteen majoituspaikkaan.

Koulun päällikkönä oli kapteeni Risto Brax, lakimies Helsingistä. Muista opettajista mieleen on jäänyt vänrikki Martti Keränen Tyrnävältä. Keränen oli viestipataljoonan upseereita. Oppilaat olivat kukin vuorollaan päivystäjänä. Eräällä päivystysvuorollani oli päivän päätteeksi tavanomainen iltahartauden pito. Tilaisuutta tuli seuraamaan sotilaspastori divisioonasta. Iltahartaudessa päivystäjä esitti jonkun rukouksen esimerkiksi Herran siunauksen tai Isämeidän rukouksen. Olinhan minäkin nämä ulkoa osannut jo kansakoulussa ja olihan noita terästetty sitten rippikoulussa, mutta jotenkin tunsin taitoni heikoksi rukousten ulosluvussa, joten päätin kuitata rukouksen mahdollisimman lyhyesti. Siispä ojennuksen oton jälkeen komennin: "Rukousasento. Lakki päästä! - - ." Sitten oli rukouksen paikka: "Herra siunaa unemme, amen." Lakki päähän! -- tupiin poistukaa!"

Pitihän tässä tietysti tehdä asianmukainen ilmoitus aluksi ja lopuksi herra pastorille. Minulle jäi sellainen tunne, että pastori odotti pitempääkin sanailua. Näin lyhyeksi tämä kuitenkin jäi, eikä kukaan vastalausetta esittänyt.

Kuten sanottu aloitin nämä opinnot vastenmielisesti. Oppitunneilla ilmaisin tietämättömyyteni, jos opettaja kysyi minulta, jotakin kyseenä olevaa asiaa. Eräällä oppitunnilla vänrikki Keränen kysyi jälleen minulta jotakin, vaikka en viitannutkaan, johon vastasin: "En tiedä herra vänrikki". "Minä tiedän, että Koskela tietää tämän. Mikä siinä on, ettette kakista sitä ulos?" "En tiedä, herra vänrikki."

Ajatuksena oli päästä pois au-koulusta. Tuntui vastenmieliseltä alkaa komentelemaan alikersanttina minua parikymmentä vuotta vanhempia miehiä, jotka eivät kokemukseni mukaan erityisemmin viehtyneet nuoren miehen komentelusta.

Päivänä muutamana oli sitten koulun päällikön Braxin oppitunti, jossa hän ilmaisi mm., että jokainen au-kouluun komennettu käy koulun loppuun. Aliupseerikoulussa oli kaikenmoista käytännön koulutusta esim. ns. kirkasjohtolinjan tekoa. Vedimme 0,3 mm kuparijohtoa Pistojoen tienoilta Tetrivaaralle ja edelleen tulilinjoja kohti. Pylväissä oli myös 2 mm kalvanoitu rautalankapari. Oli kai useampiakin. Langat sidottiin pylväissä posliinieristimiin. Johtopari risteili siten, että pari, kolmen pylvään välin jälkeen alimmainen lanka tuli ylimmäiseksi jne. Sitten vielä johtoparit risteilivät keskenään, tämä "läpilyönnin", läpikuulumisen, estämiseksi johtoparilta toiselle. Pylväissä kiipeiltiin pylväskenkien avulla ja kiipeilijöitä sanottiin tolppa-apinoiksi. Kiipeily otti jalkoihin.

Lankakiepit oikaistiin pylväslinjalle riileillä. Riilit olivat eräänlaiset paarit. Kahden aisan varassa oli pyörivä laite, johon lankakieppi pantiin. Riilejä kantoi kaksi miestä kuten sairaspaareja konsanaan.

Olimme tätä käytännön työtä tekemässä kolmannen komppanian miesten mukana. Kolmas komppaniahan oli ns. kirkasjohtokomppania. Eräänä päivänä tuli vuoroni riilien kantoon. Riileille laitettiin 3 mm:n kuparivyyhti, joka painoi lähes sata kiloa ja kun raudoitetut riilitkin painoi montakymmentä kiloa, oli taakkaa kerrakseen, vaikka se tulikin kahden miehen kontolle. Pylväslinja oli sillä kohtaa avattu pajuja ja nuorta koivua kasvavaan maastoon. Puiden kaato lienee suoritettu lumien aikaan, kun kannot olivat ylen pitkiä. Riilejä tuli tavan takaa nostaa kantojen yli ja se pani käsivarret kovalle koitokselle. Vettä ja lumisohjoa oli paikoin polviin saakka, joten saappaissa turskuivat likomärät jalkarätit.

Riilejä kantoi edessä eräs kolmannen komppanian mies, jonka nimi on unohtunut. Minä purin hammasta ja ryöhellin perässä, vaikka toisinaan maailma tuntui mustuvan silmissä ennen kuin satoja metrejä pitkä kuparikieppi oli riileiltä loppunut. Tämä riilejä kantanut kaveri kaatui sitten Kannaksella Noskuan kallioilla.

Niin aliupseerikoulu tuli sitten käydyksi. Koulun loputtua keväällä korotettiin muutama oppilas, jolla oli jo korpraalin natsa ennestään alikersantiksi. Jokunen nimitettiin korpraaliksi. Minä en ollut nimitetty joukossa. Oppilaita oli koulussa muistaakseni 25-30. Oppilastovereista on mieleeni jäänyt Esko Karhula Oulusta. Hänen kanssaan taivalsin sitten yhdessä sodan loppuun asti.

Au-koulun loputtua komennettiin mm. Esko Karhula ja minut viestimekaanikkokurssille Hyrynsalmelle. Tämä komennus oli mieluinen. Tähän päättyi palvelu Tetrivaaralla kohdaltani. [VP 31 sotapäiväkirja toukokuulta 1943.]

Kurssi pidettiin Hyrynsalmen Hyrynkankaalla Vkm:n alueella. Käytännön harjoittelu ja oppitunnit pidettiin parakkitiloissa. Majoitus oli teltoissa. Kurssi oli jaettu kahteen osaan, radio-ja puhelinosaan. Esko ja minä olimme puhelinpuolella. Kurssilaisia oli 16, joista puhelinpuolella oli kahdeksan ja radiopuolella myös kahdeksan. Kurssin johtajana oli luutnantti Päiviö Helsingistä. Toisina opettajina olivat viestimestari Paasonen, viestimestari Savolainen sekä sotilasvirkailija Saari Tampereelta.

Kurssi oli hyvin vapaa. Ei ollut sotilaallista pokkurointia, eikä vartiotehtäviä. Kaikki aika oli keskitetty teoreettiseen opiskeluun ja käytännön harjoitteluun. Sähköoppia opetti Saari. Hän oli sivilissä heikkovirtainsinööri. Paasonen opetti muun ohella radiomiehille käytännön töitä ja Lauri Savolainen opetti vastaavasti puhelinmiehiä. Pyhäpäivät olivat vapaita palveluksesta. Silloin käytiin uimassa ja loikoilemassa läheisen Hyrynjärven hiekkarannalla.

Vkm:ssä tapasin miltei päivittäin jo kansakouluajalta tutun Vilho Pyrrön Rantsilan Mankilankylästä. Vilho palveli tässä viestivälinekeskuksessa.

Usein iltasella kävimme Hyrynsalmen rautatieasemalla lomalaisjunalla katsomassa mahdollisia lomalta palaavia tuttavia. Lomalta tulijat kävelivät asemalta noin 200 metrin matkan komendantin parakkiin leimauttamaan lomapaperinsa ja sen jälkeen he menivät tien laidassa odottaviin lomakolonnan autoihin, jotka veivät heidät Uhtuan rintamalle.

Siinä me seisoimme tienposkessa ja silmämme etsivät joukosta tuttavan naamaa. Joskus se onnistuikin ja lyhyet kuulumiset vaihdettiin. Sitten eräänä iltana olin muutamien kurssitoverieni kanssa jälleen tienposkessa passissa lomalaisjunaa vastaanottamassa. Lomakolonnan autot olivat tien laidassa jonossa odottamassa lomaltapalaajia, kun erään autonkuljettajan ja sotapoliisin kesken syntyi sanaharkkaa. Autonkuljettaja oli humalassa. Sotapoliisien tarkoitus oli poistaa humalainen autonkuljettaja auton kopista. Lomakolonnan johtaja, vänrikki arvoltaan kävi sanomassa sotapoliiseille, että kuljettaja on hänen miehiään ja hän pitää huolen siitä, että humalaisen tilalle tulee selvä mies kuskiksi, että jättäkää mies rauhaan ja lähti. Mutta sotapoliiseita vetävä aliupseeri ei uskonut vänrikin sanoja, vaan katsoi asiakseen valistaa autonkopissa istuvaa sotamiestä ja avasi tien sivuojan puoleisen auton oven. Silloin autossa istuva sotamies hyppäsi autosta pitkä puukko kädessä kohti sotapoliisia, joka pyörähti pakoon tien sivuojaan ja sai hiuksen hienosti väistetyksi niskaansa osoitetun puukon iskun. Toiset sotapoliisit ryntäsivät sotamiehen kimppuun.

Samaan aikaan tuli junalta monisatapäinen lomalaisjoukko, jossa oli paljon humalaisia. Heidän tullessaan nujakan kohdalle laskivat he reppunsa selästään tielle ja iskivät nyrkillä vastassa olevaa miestä, olipa hän kuka tahansa, sotapoliisi tai lomaltapalaaja. Ja yhä uusia ja uusia tappelijoita lappautui junalta niin, että kohta oli useita kymmeniä metrejä pitkä tienpätkä yhtä tappelutannerta. Eräällä kantilla sotapoliisit ahkeroivat ko. autonkuljettajan kanssa, saivat hänet käsirautoihin ja auton lavalle, jolla veivät hänet putkaan. Oli se melkoinen tappelu. Jos lomalaisilla olisi ollut aseet matkassa, olisi sankarivainajia tullut varmaan paljon.

Hyrynsalmella viettämäni kesä oli paras kesä sotakesistäni ja ehkä parhaita kaikista elämäni kesistä. Ei ollut huolta huommisesta. Ruoka ja majoitus oli turvattu. Tosin asuimme teltassa, mutta kesä-aika antoi ehkä myönteisiä elämyksiä telttamajoituksessa. Ei ollut jonninjoutavaa sotilasäkseerausta. Oli vapaa-aikaa ja loistava hiekkaranta muutamien satojen metrien päässä majoituspaikastamme. Näin oli luotu otolliset olosuhteet kurssiopiskelullemme. Innostuneesti me omaksuimme annetun tiedon.

Ensimmäinen käytännön työ kurssilla oli metallisorvilla tehty esine. Minä sorvasin pienen vasaran, kaksikin. Toinen on vieläkin työkalupakissani. Toisen annoin pojanpojalleni Tuomakselle. Sittemmin käytännön työt kohdistuivat kenttäpuhelimiin ja -keskuksiin. Radiomiehillä tietysti yleisradioihin ja yhteydenpitoradioihin. Erästä radiotyyppiä sanottiin "Kyyneleksi".

Eräänä sunnuntaina lähdimme Savonniemen Pentin kanssa kävelemään saksalaisten rakentamaa kapearaiteista rautatietä pitkin pohjoiseen, määränpäänä noin kymmenen kilometrin päässä oleva Hallan talo, se jääkärien etappitalo. Talo oli harmaa, laakean vaaran laella. Keskeltä taloa oli sisäänkäynti porstuaan, josta vasemmalla lienee ollut kamarit ja oikealla oli ovi mahdottoman suureen pirttiin. Enpä ole niin suurta pirttiä nähnyt koskaan. Pirtti oli hämärä vähäisten ikkunain takia. Pirtissä oli naisihminen, ilmeisesti talon emäntä. Juttelimme hänen kanssaan aikamme ja läksimme paluumatkalle. Meillä ei ollut sen kummempaa asiaakaan, tulipahan vain tämänlaatuinen uteliaisuuden aukko paikatuksi, nähdä kuuluisa Hallan talo.

Paluumatkalla ajoi saksalainen minijuna ohitsemme. Junaa veti diesel-veturi. Vaunuja lienee ollut seitsemän, kahdeksan. Oli muutama henkilövaunukin sotilasmatkustajineen. Lienevätkö matkustajat olleet lomalle menijöitä Kiestingin suunnalta? Ratahan kulki Suomussalmen ja Taivalkosken kautta Kuusamon Sänkikankaalle. Jouduin tämän rautatien kanssa tekemisiin puolitoistavuotta myöhemmin, kun rauhanehdot velvoittivat suomalaiset luovuttamaan saksalaisomaisuuden Neuvostoliitolle. Niinpä ollessani sodan jälkeen autoilijana olin isäni kanssa siirtämässä rautatiekalustoa Toppilan satamaan Neuvostoliittoon laivattavaksi.

Viestimekaanikkokurssi päättyi elo-syyskuun vaihteessa 1943 kestettyään noin kolme kuukautta. Niin oli saatu valmiudet viestivälineiden, puhelimien, puh.keskusten ja erilaisten radiolaitteiden kunnostukseen ja asennukseen. Kurssin päätteeksi sai jokainen kurssilainen noin kahden viikon kotiloman. Lomalta palasimme vielä Hyrynkankaalle, josta kukin siten komennettiin yksikköönsä. Uhtuan suunnalle VP 31:een lähti Eeli Kytö, Pentti Savonniemi, Erkki Niskanen, Esko Karhula, Kalle Laurell ja Niilo Koskela.

Kesän aikana oli pataljoonan esikunta muuttanut eri paikkaan Vaaralassa ja tuleva työpaikka VP31/ Vtp oli jaettu kahtia niin, että osa oli Vaaralassa ja osa Myrskyssä. [VP 31 sotapäiväkirja 9.9.1943.] Kaikki kurssilla tulevat komennettiin Myrskyyn, joka oli Uhtualle menevältä päätieltä noin kymmenkunta kilometriä pohjoiseen, siis niin sanotusti vasemmalla. Tältä vasemmalle menevältä tieltä kuljettiin myös kuuluisaan Hevosenkenkään.
Myrskyyn oli rakennettu pyöröhirsistä verstasrakennus, jossa oli osalla porukkaa myös majoitustilat.

Meidät kurssilla tulleet "uudet" miehet majoitettiin kangastelttaan, jossa sitten asuimme jouluun saakka. Työ kohdallani oli kenttäkeskusten ja -puhelimien korjausta. Usein tuotiin etulinjasta kranaatin rikkomia puhelimia ja keskuksia, joista otettiin ehyet osat ja koottiin käyttökelpoinen puhelin tai keskus. Puhelimia ja keskuksia oli monenmoisia, oli virolaisia, venäläisiä, ruotsalaisia ja suomalaisia, ehkäpä muitakin. Kirjava oli valikoima. Vtp:llä (viestitäydennyspaikka) noudatettiin jotakuinkin normaalia työaikaa, paitsi jos tuli kiireellinen tapaus, tehtiin se vaikka yötä myöten. Yön aikana pidettiin jonkin asteista vartiota. Meillä teltassa asuvilla oli lisärasituksena kipinävartio. Kukin vuorollaan piti yöllä kaminassa tulta.

Kipinävartiomiestä sanottiin Kipinämikoksi. Kipinävartio meni vähitellen siihen, että se ketä rupesi ensimmäisenä palelemaan laittoi tulen kaminaan. Tietysti kukin sinnitteli ja odotti kaverin nousevan tulen panoon. Kun tuli kaminassa oli sammunut ijät ajat sitten, oli lämpötila teltassa pitkästi pakkasen puolella. Kuka sitten tulen laittoon ryhtyi vuoleskeli sytöt kohmettunein käsin ja kolisteli kaminaa useinkin ärräpäiden siivittämänä. Jos vielä litteähköt kaminantorvet olivat nokikarstasta tukkeentuneet heitti hän muutaman kiväärinpatruunan pesään. Tämä paukku "sylkäisi" noet taivaan tuuliin-ja sai valenukkujatkin heräämään kalseaan todellisuuteen.

Majoituspaikkamme oli kirkasvetisen lammen rannalla. Lammen vastakkaisella puolella oli sauna, jota mekin lämmitimme itsellemme kerran viikossa. Saunan lähellä oli myös kaukopartiomiesten majoitusalue. Heillä oli joskus melko rajut kekkerit ampumisineen ja muine paukutteluineen.
Joskus saunassa löylyjen välillä käytiin avannossa pulahtamassa. Kovalla pakkasella tahtoi jalkapohjat jäätyä kiinni avannon reunalle.

Myrskyn seutu oli tasaista mäntymetsää kasvavaa kangasta. Venäläiset olivat tällä alueella juoksuttaneet puista pihkaa hartsin raaka-aineeksi. Puiden tyviosalle oli tehty V-kirjaimen muotoinen viillos, josta pihka valui alle asetettuun astiaan kesähelteellä.

Alkusyksystä, kun lämpötila salli, vuoleskeltiin iltasella pahkakuppeja ja sen sellaista teltassa. Näitä puhdetöitä harrastivat myös verstasrakennuksessa asuvat. Raaka-aineita haettiin Malviaisen tien varrelta. Raidan juuripahkat olivat haluttuja. Niitä saattoi löytää isojakin. Eräällä pahkojenhakureissulla löysi Anttilan Jaska oikein ison juuripahkan. Se saatiin juuri ja juuri mahtumaan isoon reppuun. Siinä oli Jaskan selkä tiukilla, kun pyöreähkö pahkamöykky muljusi selässä. Jaska oli Oulun puhelin Oy:n asentajia, silloin jo vanha mies lähempänä neljääkymmentä.

Joukossamme oli yksi aseeton mies, Salokannel nimeltään, kotoisin Helsingistä. Hän oli radiomiehiä. Salokanteleelta oli poistettu olkalaput eli poletit takista. Hänen ei tarvinnut olla vartiossa, aseeton kun oli. Muuten hän hoiti hommansa kuten kuuluikin. Salokanteleen uskonnollista vakaumusta kunnioitettiin, joten mitään ristiriitoja ei porukassa tämän seikan suhteen syntynyt.

Muita radiomiehiä olivat Myrskyssä, Karjalasta peräisin oleva oululaistunut alikersantti Helge Härkänen, hän oli ammatiltaan huonekaluverhoilija, kuopiolainen stm. Kalle Smeds ja Halttunen-niminen poika. En muista hänestä muuta. Mukana oli myös aikaisemmin mainittu korpr. Erkki Niskanen, kelloseppä Kajaanista. Ehkä oli joku muukin. Päällikkönä oli vääpeli Väinö Mikkonen. Hän oli myöhemmin siviilissä Oulunseudun Sähkö Oy:n toimitusjohtaja.

Niin aika kului. Kolmisen kuukautta oli asuttu kangasteltassa. Siinä oli kellitty kuin porsaat karsinassa hakojen ja lastujen päällä. Joskus lisättiin uusia hakoja niin, että karsina nousi uhkaavasti kipinäin reijittämää kattoa kohti. Joskus katolla sulaneesta lumivedestä saatiin vesilörö niskaan. Silloin oli etsittävä uusi makuupaikka teltasta. Ankea oli asunto. Jos siitä asumisesta yrittää jotakin myönteistä etsiä, lienee se seikka, ettei ainakaan pierunhaju teltassamme kauan viihtynyt.

Koitti sitten joulunalusviikko, jolloin pääsimme asumaan kirvesmiesporukan tekemään kahdeksankulmaiseen ensopahvitelttaan. Yhdellä kulmalla oli oikein saranoitu ovikin. Sisällä lautalattia, kaksikerroksiset petit ja niin edelleen. Taisipa olla radiokin. Tässä asunnossa oli korkeuttakin sen verran että sopi kulkemaan seisaallaan. Oleminen tuntui loistavalta. Mieliala porukassa kohentui huomattavasti ja vaikutti myönteisesti kaikkiin toimintoihin.

Jossain vaiheessa oli divisioonan komentajaksi tullut kenraali Aaro Pajari Fagernäsin tilalle. Pajari oli vähäkuuloinen. Lieneekö sen takia valinnut adjutantikseen oopperalaulaja Alfons Almin. Lienee siinä sitten desibelit piisanneet Aaronkin korvan kuultavaksi.

Pajari asui samalla kankaalla. Kun asioin ympäristössä, yritin kulkea sellaisia polkuja, joilla en olettanut Pajarin kulkevan. Tuntui kauhealta tulla nokatusten vähäkuuloisen kenraalin kanssa ja joutua mahdollisesti keskustelemaan hänen kanssaan. Ja oli kerrottu, että hän oli railakasotteinen mies, joten sotamiehen kannalta tuntui viisaimmalta pysyä hänestä mahdollisimman etäällä. Eipä sitä sitten satuttukaan samalle polulle Pajarin kanssa. Näin hänet myöhemmin Kannaksella pari kertaa.

Myrskyssä VTp:n lähistöllä oli VP 31:n ensimmäisen komppanian radioasema, josta lähetettiin ja otettiin vastaan sodankäyntiin tarvittavia tietoja. Ti, ti, taa, taa --, siellä kuului kun Morse-aakkoset kirjautuivat paperinauhalle. Oli kai siinä muunkinlaista tiedon välitystä eetterin kautta. Tällä asemalla oli radisti-kersanttina isäni serkku Toivo Koskela Karhukankaalta. Kävin useinkin Toivon luona juttelemassa ja korviketta juomassa.

Oli muitakin vanhoja tuttuja tällä alueella. Myrskystä muutamia kilometrejä itään oli Puumalaksi ristitty paikka. Siellä oli jonkun jalkaväkiporukan esikunta, jossa kirjurialiupseerina oli mankilankyläläinen Lauri Linna. Kävin Laurin tykönä parikin kertaa talvella 1944. Siellä tapasin myös Mankilankylästä kotoisin olevan tuttavani Ensio Seppälän.

Puumalaan oli vasta rakennettu hirsistä, niissä olosuhteissa komea valistustalo. Tulisijat olivat muurattu vuolukivestä ja lattialaudat höylätty, sekä sahatut vaaleat seinähirret antoivat korkealle salille upean sävyn. Silloin tällöin näytettiin tässä salissa elokuvia. Myös viihdytyskiertueet esiintyivät kuin myös paikallisista musiikin harrastajista muodostetut orkesterit. Esimerkiksi Oulun patteriston pojista muodostettu "Eldangan Rytmipojat"-orkesteri esiintyi. Hidas-valssit tunnelmoivat näitä tilaisuuksia.

Minulla on säilynyt "Asevelikalenteri" vuodelta 1944. Siinä on muutaman sanan paikka kunkin päivän kohdalla. Olen siihen merkinnyt muutamalla sanalla silloisia tapahtumia.
1.1-44. Uudenvuoden yö: viinaa ja pauketta. Seurauksena reikiä pahviteltan katossa. Itse selvä kuin vesi. Pelasin Anttilan Jaskan kanssa viiden markan katkoa puoleen yöhön, jolloin lopetimme ja huomasimme olevamme omillaan kuin "Iso Pekka".
Uudenvuoden päivänä: Kohmeloisia kavereita ja verestäviä katseita. Uusi vuosi on alkanut. Joko tänä vuonna maailma saa rauhan. Luulen, ettei maailmanrauhaa vielä tule.
3.1. Pieni hiljainen hetki. Luin Saima Harmajaa.
6.1. Aulan Kalevi lähti kurssille. Hänellä oli paha mieli kun täytyi jättää vanhat toverit. Hän itki. Nuori poika. (Kalevi oli 1925 syntynyt, kotoisin Salosta, sieltä Turun läheltä. Kalevi tuli myöhemmin takaisin yksikköömme.)
10.1. "Eldangan rytmipojat" esiintyivät kanttiinissa. Svingiä, svingiä.
12.1. Tänään sain loppuun 30:n linjan keskuksen korjaamisen.
14.1. Linjassa (etulinja) "nauraa kookoot" (konekivääri). Oikein selkäpiitä karmii. (Olenpa tuohon perään kirjoittanut )"Ihminen älä hermostu, vaan rohkeutta sanon minä".
15.1. Tilipäivä. Rahaa, rahaa, huutaa maailmanlapsi. (Kahden viikon sotamiehen tili oli 240 silloista markkaa).
18.1. Tänään sain luettua "Johannes Jussoilan".
23.1. 10 km:n hiihto. Aika 52 minuuttia. Huono keli. [VP 31 sotapäiväkirja 23.1.1944]
24.1. Luin "Murheen voiman".
30.1. Luin "Kuningasten jälkeläisen".
31.1. Hammaslääkäriin! Kävin "lazaretissa" hammasta paikkauttamassa. Odotushuoneessa mahtavia puheita (miesten puheita) näyttäytyneistä naisista. Heillä oli hiihtohousut yllä.
7.2. Hammaslääkärissä käynti.
8.2. Kävin lääkärin vastaanotolla. Kurkku kipeä. Kuumetta 38,7. Sain 3 päivää vp:tä.(Vp = vapaa palveluksesta).
9.2. Kävin uudelleen lääkärissä. Kuumetta 38,3.
10.2. Saunassa käynti ja lounas. Sittenpä se niin mukavasti ramasee.
11.2. Elokuvissa kanttiinissa. Elokuva: "Miehen kunnia".
13.2. Kuului kummia huhuja, joissa voi olla vinha perä. Vaihtelu virkistää sanotaan. Huhut olivat totta. Lähdemme Suomeen. (Saksalaiset ottivat Uhtuan suunnan rintamavastuun ja suomalaiset joukot siirtyivät Karjalan kannakselle.) [VP 31 sotapäiväkirja 13.2.1944]
14.2. Hammaslääkärissä.
15.2. Kävin "Puumalassa" Lassin luona. Oli hauska "porista" pitkästä aikaa ja muistella menneitä. (Lassi oli Lauri Linna Rantsilan Mankilankylästä.)
17.2. Hammaslääkärissä käynti. 10 km:n hiihto. Aika 55 minuuttia.
18.2. Lauha ilma?" Ilmoja näkyy piisaavan", sanoi entinenkin isäntä.
19.2. Luin "Maailman tapahtumat" loppuun. Kävin "Puumalassa Lassin luona.
20.2. Kilpahiihdot "Tykkijulleilla", oikein musiikin voimalla.
21.2. Luin "Punaisen Madonnan".
22.2. Hammasta paikkauttamaan klo 9.00. Illalla pienet juhlat. Esko täytti 21 vuotta. (Esko Karhula). Ojensin Eskolle kuusen havun muutamien valittujen sanojen myötä.
23.2. Kova lumisade. Aamulla kävin lenkillä.
24.2. Käytiin honkia hakemassa, Esko, Eeli ja minä. (Eeli Kytö oli Kauhajoelta kotoisin. Jostakin yksiköstä saimme hevosen ja parireet lainaksi honkien hakemista varten. Honkia tarvittiin polttopuiksi. Eeli oli hevosmiehenä. Justeerilla katkaistiin kolme isoa honkaa. Polttopuut olivat yleensä honkaa. Niitä piisasi näissä maisemissa. Hongat haettiin Malviaisen tien varrelta).
25.2. Kuulin, että pääsen lomalle sunnuntaina. Hip hei.
26.2. Menin Pinkojoelle, josta sain lomapaperit. Ryssä pommitti lomakolonaa, mutta ei saanut osumia. [VP 31 sotapäiväkirja 26.2.1944]
27.2. Sunnuntai. Kävin Juntusrannassa Harjun Laurin kämpillä lomalle mennessä. (Lauri Harju oli Mankilankyläläisiä. Hän oli jonkin koneen käyttäjänä Juntusrannassa. Jostakin syystä minä ja kaksi muuta poikaa jouduimme kuorma-auton avolavalle matkatessamme Juntusrannasta Suomussalmen Taivasalaan Kiantajärven jäälle aurattua talvitietä pitkin. Matka oli noin 50 km. Kovassa pakkasessa ja viimassa olimme niin palelluksissa, ettemme tahtoneet päästä autonlavalta pois. Laskeutuessamme maahan, eivät jalkamme kantaneet. Päästyämme kanttiiniin korvikekuppi kilisi hyppysissämme kylmyyden tärisyttämänä. Taivasalassa ase luovutettiin säilytettäväksi loman ajaksi. Täällä kuulin, että Oulua on pommitettu moneen otteeseen. Alkoi jännittäminen, miten on kotiväen käynyt).
28.2. Tulin illalla lomalle Ouluun. Asemalta kirkolle päin oli kaamea näky. Savu kiehkuroita nousi raunioista. Kaduilla oli jäätynyttä sammutusvettä, letkuja, hetekoita, kaappeja ym. asujamiston irtainta omaisuutta. Aavana aukeni näky, vain taivasta kohti törröttäviä savupiippuja, taustalla ehjä Tuomiokirkko. (Koti Kansankatu 75:ssä oli säilynyt pommituksissa. Muutama palopommi oli talon seinänviereen tullut, mutta sen olivat isä ja muut saaneet hallituksi niin, ettei palo päässyt seinään leviämään.)
29.2. Illalla Kauppahotellissa. Tapasin Kertun.
1.3. Hauska ilta Kertun kanssa.
2.3. Nukuin koko päivän.
4.3. Menin postiautossa Pulkkilaan. (Leimauttamaan lomapaperit.)
Olin jäädä Pulkkilaan, kun auto särkyi. Otimme erään lomalla olevan sotilaan kanssa Kyröltä taksin, jolla tulimme Rantsilaan. Otin huoneen matkustajakoti Toloselta. Tapasin jo ennestään tutun Ellenin.
5.3. Sunnuntai päivä Tolosella. Menen Ellenin luokse klo. 2 (14.00)
6.3. Ei olis koskaan aamu ja maanantai!! Illalla olin Lunkin Paulin kanssa Kauppahotellissa. Söimme ja otimme (Pauli oli tuttavani Rantsilasta) napsut. Tapahtumarikas ilta kaikkinensa. Teimme muka metsäkauppoja tehdäksemme vaikutuksen tarjoilijaan, toivossa saada lisää napsuja. (Patella oli pöydän nurkalla korkea pino seteleitä, josta tarjoilija peri saatavansa.) Pate puhutteli myös hotellin omistajan tytärtä Liisa Liskoa, jotta hän valistaisi kitsasta tarjoilijaa, mutta turhaan. Aamulla sitten nauroimme koko jutulle. (Pauli oli jonkun metsäyhtiön palveluksessa ja siviilissä. Hänellä oli jokin sairaus, jonka takia Pauli ei joutunut armeijaan).
8.3. Kävin illalla kävelyllä kaupungilla (Oulussa) Elsin ja Katin kanssa. Kaunis Kuutamo. (Elsi oli naapurin tyttöjä ja Kati sisareni Kaisa)
9.3. Ollin (Juntunen) kotona pieni "palaveri". Osallistujina myös Aino ja Ester.
10.3. Olin Pentin (Koskela) kanssa Kauppahotellissa. Aijoimme pitää hauskan illan. Mutta muutaman päivän ikäinen tuttavuuteni Kerttu, pani koko systeemin sekaisin. Hän esiintyi röyhkeästi ja julkeasti naiseksi. Kerttu tuli sattumalta ravintolaan ja asettui naapuri pöytään. Kun en huomioinut häntä sen kummemmin, se kiukutti Kerttua niin, että hän siirtyi pöytäämme pyytämättä ja taisipa sanoa jonkun ruman sanankin. Jätimme Kertun sinne ja menimme Tervahoviin.
11.3. Lähdin lomalta pois. Yksin asemalla. Harmaa lunta tihkuva taivas. Harmaata kaikki, kaikki.
12.3. Pääsin tänne korpeen aamulla. Kova pakkanen.
13.3. Lämmitin Halttusen kanssa saunan ja kylvettiin.
14.3. Verstaalla keskuksen kimpussa. Illalla Toivon (Koskela) kanssa kanttiinissa.
17.3. Purettiin sähköjohdot ym. pois ja kasattiin kaikki kamppeet ulos.
18.3. Odottelemme autoja, joilla pääsemme Suomeen, Suomeen.
19.3. Kello 1/2 2 lähdin "Myrskystä" Hyrynsalmelle. Sinne jäi Uhtua ja Eldankajärven jää.
20.3. Pyrrön Vilhon kämpillä (VKm:ssä). Tulin viime yönä tänne. Haukottaa, nukuttaa.
21.3. Olli (Olavi Juntunen) tuli illalla lomalta. Menimme Hyrynkankaalle yöksi.
22.3. Lastasimme tavaroita junaan klo 24.00 asti.
23.3. Klo 12.00 lähdimme Hyrynsalmelta härkävaunuissa jonnekin - - -
24.3. Matkalla Mikkelissä. Jaska (Anttila) jäi junasta, mutta tavoitti meidät Kouvolassa. (Tuli matkustajajunalla.)
25.3. Marian päivä. Saavuimme perille Kanneljärvelle. Pääsimme asumaan taloon. [VP 31 sotapäiväkirja 25.3.1944.]
26.3. Ajoimme tavaroita asemalta VTp:lle.
27.3. Lääkärin vastaanotolle ja sairaalaan.
28.3. Aika kului mukavasti Halilan sairaalassa, kun ei ollut hyvin sairas. (Luulivat minussa olevan syyhyn. Omasta mielestä se ei ollut sitä. Olin kolme päivää kaulasta varpaisiin saakka eräänlaisessa vaseliinissä, joka haisi rikille.) [VP 31 sotapäiväkirja 2.4.1944]
29.3. Kuuri on ohi ja pääsen yksikkööni takaisin.
31.3. Teimme Niskasen Erkin kanssa antennia koko päivän, emmekä saaneet sitä valmiiksi, koska olemme laiskoja, ilmeisesti.
1.4. Kävin illalla kylällä hiihtelemässä. Tulin yksin pois kuutamolla. Kaverit jäivät kyttäämään kylän tyttöjä. Kyllä on kyläläisistä varmaan ikävä, kun meitä sotilaita ravaa joka paikka täynnä. Kaunis kuutamo. Tunsin itseni niin pieneksi suuren metsän keskelllä.
2.4. Juhlat Hämeenkylän kansakoululla. Ohjelmassa mm. naisten voimisteluesityksiä.
4.4. Rättitarkastus.
5.4. Illalla klo. 20-21 välisenä aikana haimme Eskon (Karhula) kanssa patjapussiin olkia omin luvin eräästä vanhasta huvilasta. (Varastamista kai se oli, kun ilman lupaa...)
7.4. Aamulla klo. 8-9 välillä hiihtelin. Kaunis ilma ja hyvä keli. Yritin päästä kirkkoon, mutta en sopinut "kirkkoautoon" (Kirkon menot oli järjestetty sotilaille. Oli perjantai päivä)
8.4. Sain 50 linjan puhelinkeskuksen korjattavaksi.
9.4. Olin kämpillä koko päivän. Kylällä häät ja yöllä tanssit lautaladossa. En ollut niissä.
10.4. Olin parturina melkein puoli päivää. Ansaitsin "piimärahaa" 50-60 mk.
13.4. Laitoin Hammarin putiikkiin kaksi puhelinta. (Hammar oli komppaniamme päällikkö).
16.4. Sunnuntai päivä. Päivällä kävin Kanneljärven asemalla. Illalla ajoimme halkoja polttopuiksi. Satoi vettä.
19.4. Kävin viimeisen kerran hiihtämässä aamulla.
21.4. Luovutin sukset pois.
22.4. Puhelinkeskuksen kimpussa.
23.4. Leikkasin hiukset neljältä mieheltä. Olin siis parturina. Kävin maidolla naapuri talosta.
24.4. Kesäpuseroiden ja -lakkien jako.
25.4. Kävin Viipurissa Papulan kasarmilla Asemiesillassa. (Juontajana oli Palle, alias Reino Hirviseppä, Palle oli sot. arvoltaan kapteeni. Ohjelmassa mm. operettisäveliä tansseineen). Esiintyjiä olivat Siiri Angerkoski, Irja Aholainen, Toppo Elonperä, Valkama, Eino Katajavuori, Koskinen, Hemming ja Saxelin. Baletti esiintyi balettimestari Saxelinin johdolla.
30.4. Sunnuntai päivä. Saimme ostoviinat. Illalla pidimme hauskaa. Järjestimme verstaalle tanssit. Tyttöjäkin oli toistakymmentä kylältä. Menin yöllä Ahvenlammen (Ahvenlampi oli pataljoonan lähetti) kanssa esikuntaan jatkoille, jonne jäin sitten loppuyöksi.
12.5. Menin Halilan sairaalaan Uudellekirkolle rokotettavaksi. Jäin sairaalaan ihottuman takia. Meidän porukasta jäi sairaalaan kahdeksan miestä.
13.5. Päivä sairaalan parvekkeella auringon kylpyjä ottamassa.
14.5. Kävin kylvyssä ja sain puhtaat alusvaatteet päälleni. (Esitin lääkärimajurille, että korvani tarkastettaisiin, kun ne silloin tällöin ovat kipeänä.)
15.5. Tänään pääsen yksikkööni. Ennen lähtöä majuri kutsui ympärilleen nuoria lääkärikandeja seuraamaan korvien käsittelyä. Minä istuin tuolilla ja majuri työsi nenääni sellaista jousivaijeria ylettömän pitkästi survoen sitä kuin nuohooja savupiippua. Sitten pantiin korvaan kumitulppa, jota pidin paikoillaan, kun majuri pumppasi ilmaa sieraimeen. Näin käsiteltiin kumpikin korva ja sierain. Se oli hikistä hommaa.Varmaan tippui hiki paidan helmastakin. Toivottavasti nämä lääkärioppilaat käsittelivät tulevia potilaitaan hellävaraisemmin kuin tämä majuri, heidän oppi-isänsä. Minua kadutti, että olin maininnut korvakivusta majurille. Kun lähdin sairaalasta toi tämä lääkärimajuri vielä raahattavakseni noin 50x50x50 cm kokoisen raskaan paketin postiin vietäväksi. Oli siinä nöyryys kovalla koetuksella.
16.5. Aamulla herättyäni en kuullut korvillani mitään. Korvista vuotanut veri oli kuivunut korvakäytäviin. Lääkintäkersantti Sunnari laittoi korviini jotakin kuohunestettä (superoksidia ?) ja korvat aukenivat vähitellen ja paranivatkin aikanaan moisen käsittelyn jälkeen.
21.5 Aamulla viestipataljoona komennettiin riviin. Pataljoonan komentaja majuri Herrala piti tarkastuksen. Jokaisen oli vuorollaan astuttava rivistä ulos majurin eteen tarkastettavaksi. Majuri katsoi vaatteet ym. ulkoisen asun, Kivennavalla pidettävää kolmannen divisioonan paraatia varten. Kun minun vuoroni tuli, huomautti Herrala: "Koskelalla on parta ajamatta". Vastasin: "Herra majuri, se viimme yönä puhkesi, enkä ole ehtinyt parranajovälineitä hankkimaan". Lähiympäristö, joka kuuli keskustelumme räjähti nauramaan. Ajattelin, joko tuli virhe tehdyksi, mutta ei, tiukkapipoinen majurikin pani nauruksi ja ymmärsi tämän nuorenmiehen lausumaksi. Ja olimmehan tuttujakin lähettinä oloni ajalta.

Paraati pidettiin siis Kivennavalla. Menimme sinne kuorma-autoilla. Paraatikentän keskelle oli rakennettu puhujakoroke. Kenraali Pajari ratsasti valkealla hevosella puhujakorokkeen luo, laskeutui ratsailta pitämään puheen korokkeelta. [Vp 31 sotapäiväkirja 21.5.1944] Lupaili porukalle liikkuvaa sodakäyntiä lähitulevaisuudessa, joka sitten toteutuikin muutamien viikkojen päästä, kun venäläisten suurhyökkäys alkoi. Kentällä oli toistakymmentätuhatta miestä, siis koko kolmas divisioona.

Näihin aikoihin toukokuun lopulla oli Suomalaisen Oopperan operettiesitys "Krevitär Mariza" jossakin Kivennavalla. Metsään oli rakennetta katettu esiintymislava. Katsomona oli puoliympyrän muotoisesta esiintymislavaa kiertävä hiekkaisen harjun rinne. Siinä istui harjun rinteellä noin 5000 miestä. Suurin osa porukasta oli ensimmäistä kertaa kuulemassa ja näkemässä tämänkaltaista esitystä. Eivätpä ne oopperat ja operetit juuri esiintyneet pohjolassa, josta katsojat pääasiassa olivat kotoisin. Mieluisana kohokohtana esitys painui tajuntaan. Ehkä esitys oli monelle kuin syöttöryyppy juopolle - tätä täytyy saada lisää. [VP 31 sotapäiväkirja 2.6.1944]

Esiintyjinä olivat mm. Elli Pihlaja ja Tuure Bahne. Tietysti oli paljon muitakin, mutta nämä nimet ovat mieleen jääneet. Kutsuvierasaitiossa, jos niin voi sanoa, istuivat mm. Sulho Ranta ja korkeampaa upseeristoa. Meitä viestimiehiä jäi autollinen odottamaan kuljetusta. Siinä odottaessa autoa, tarkastelimme esiintymislavan ja sen takaosan. Siella oli meikkausjätteitä yms. ja tyhjiä pöytäviinapulloja. Että viinan voimalla - - -.

Eräänä päivänä nimettiin kymmenkunta nuorta miestä pataljoonasta panssarinyrkkikurssille. Panssarinyrkkiä esitteli meille aseen tunteva aliupseeri jostakin ulkopuolisesta aselajista. Nyrkki oli 5-6 cm:n läpimittaisen pahviputken päässä oleva kartiomainen, noin 10-11 cm:n kokoinen räjähdyspanos. Pahviputkessa oli yksinkertainen tähtäys ja laukaisulaite. Laukaistaessa noin 70-80 cm:n pituisen pahviputken takapäästä suitsusi pitkä tulisuihku, joten takana piti olla vapaata tilaa useita metrejä. Laukaistaessa putken piti olla olkapäällä, ei missään tapauksessa putken päätä saanut panna olkapäätä vasten.

Aseen kantomatka oli korkeintaan 70 metriä, joten lähelle piti panssarivaunu päästää ennen ampumista. Nyrkki läpäisi paksunkin panssarin polttaen pienehkön reiän ja sylkäisten reiästä kuolettavan kuumuuden panssarivaunun sisälle. Nyrkki putkineen oli kertakäyttöase. Meidän jokaisen piti asetta käsitellä ja "manata" sillä ampumista. Sitä ei laukaistu kertaakaan, koska nyrkki tarvittiin tositarpeeseen.

Pataljoonan komentaja majuri Herrala oli seuraamassa meidän opiskeluamme. Kun sitten tuli Vieremän Salahmista kotoisin olevan Väinö Kaarakaisen vuoro käsitellä asetta, Väinö jotenkin hermostui aseen käsittelyssä niin, että majuri alkoi karjua Väinölle: "Älkää pudottako asetta siihen kalliolle!" Sattui sillä kohtaa olemaan tasainen kallio. Väinö hermostui yhä enemmän ja majuri karjui - - -. Väinön takana Karhulan Esko nojaili petäjän kylkeen lakki kallellaan suu maireassa hymyssä seuraten tilanteen kehitystä.

Nämä Eskon eleet ja ilmeet eivät jääneet majurilta huomaamatta. Ne ärsyttivät häntä niin, että hän karjaisi niistä oman tulkintansa selvin sanoin. Ja niin Esko sai ilmeistään, jotka poikkesivat peruslukemasta kolme vuorokautta arestia. Esko kärsi rangaistuksensa erään talon kellarissa ja tietysti vartioituna.
27.5. Kuulin luutnantti Rahkolta, että pääsen lomalle alusta kuuta.
28.5. Olin Kanneljärven Hämeenkylällä. Siellä kyläläiset tappelivat keskenään.
29.5. Kävin maidolla Hämeenkylältä. (Hain maitoa omiin tarpeisiini.)

Kesäkuun alkupäivinä 1944 kiellettiin uusien perunoiden ottaminen pelloilta. Keskenkasvuisia ne olivatkin, mutta saattoi se jokunen isompikin peruna jo olla juuressaan. Olihan tuo tullut kopeloitua jokunen penkin syrjä - koemielessä. Eipä ollut uusiaperunoita saanutkaan syödä sitten kevään 1940 jälkeen.

Kaiholla katseli sotamies perunapeltoja. Hänen aivonsa askarteli tuon vaaleankellertävän mukulan ympärillä. Sen merkitys nousi arvoon arvaamattomaan, kun se vielä julistettiin kielletyksi hedelmäksi. Niinpä sitten orastui ajatus kielletyn hedelmän hankinnasta.

Kaksi sotamiestä lähti niin sanotusti potturetkelle. Oli jo aiemmin katsottu parin aarin pelto erään punaisen ladon takana sopivaksi ottopaikaksi. Sinne suuntautui kaverusten askeleet aidan vierustaa seuraten. Kun valvovaa silmää ei näköpiirissä näkynyt, sujauttivat he itsensä aidan yli pellon puolelle perunapenkin vakoon varsiston varjoon. Perunapenkin vaossa maaten he alkoivat mukulain kaivamisen käsin varoen rikkomasta varsistoa. Sieltä täältä löytyi otettavaksi ja taskuun panta vaksi kelpaava peruna. Kaivettu multa harottiin takaisin penkkiin sitä mukaan, kun asia edistyi. Juttelivat siinä niitä näitä, asiasta ja asian vierestä. Eivät pojat huomanneet valvovan silmäparin läsnäoloa aidan takana ennen kuin valvova upseeri sanoi: "No,onko pojilta unohtunut eräs asia?" Hämmästyneinä pojat nousivat perunapenkin vaosta seisaalleen karistellen multaa vaatteistaan ja katsellen noloina toisiaan. Terästyi siinä kiellon sanoma poikien mieliin, jonka oli aikaisemmin sanellut juuri tuo aidantakana oleva upseeri.
"No, ei se nyt ihan ole unohtunutkaan", vastasi toinen tietäen hyvin mistä oli kysymys, "tuli vai niin kova halu saada syödä uusia perunoita".
"Vai tuli sellainen halu," sanoi upseeri ja jatkoi, "eihän noita ottamianne perunoita parane enää maahankaan takaisin panna, oten viekää ja käyttäkää ne - vähin äänin. Ja sitten, perunoita ei enää kaiveta." "Ei kaiveta herra luutnantti," sanoivat pojat helpottuneena, kun luutnantti antoi armon käydä oikeuden edestä.
6.6. Lähdin lomalle Kanneljärveltä.
7.6. Tulin lomalle Ouluun illalla.
8.6. Eräs luutnantti "poltti" minut kunnianteon laiminlyömisestä. Menin Asemakatua asemalle päin melkoisessa vesisateessa. Näin vastakkaisella puolen katua sotilashenkilön ajavan polkupyörällä sadetakin kaulukset pystyssä. En nähnyt arvomerkkejä ja ajattelin, ettei sitä tiedä kunniaa tehdä kenelle sattuu, mutta ajatukseni ja arviointini oli väärä. Sotilashenkilö kääntyi pyörineen takaisin ja tuli takaapäin viereeni vaatien papereita, siis lomapapereita nähtäväkseen. Annoin hänelle vaatimansa paperin. Luutnantti, joksi hänen arvonsa totesin survaisi lomapaperini taskuunsa ja sanoi paperien olevan huommenna haettavissa komendanttivirastosta. Arvata saattoi, ettei tästä hyvää seuraa.

9.6. Aamulla menin komendanttiin lomapapereitani hakemaan, mutta ne oli lunastettava kunniantekoharjoituksella. Meitä samaan "rikokseen" syyllistyneitä oli 25-30 miestä. Ohjelmana oli sulkeinen kunnian tekoineen. Sitä piisasi noin neljä tuntia. Porukka oli suhteellisen nöyrä tekemään vaadittavat temput, sillä loma oli jokaiselle ylen rakas. Kieltäytyminen olisi lopettanut loman siihen paikkaan. Temput tehtyämme jaettiin lomapaperit ja kukin lähti paremmalla onnella lomaansa viettämään.
10.6. Olavin kanssa kaupungilla ja elokuvissa. (Olavi oli veljeni. Hän oli myös lomalla Rukajärven suunnalta. Olavi oli it-tykistössä.)
11.6. Kuulin, että lomani on keskeytetty. (Venäläisten suurhyökkäys oli alkanut 9.6 ja kaikki lomat peruutettiin)
12.6. Lähdimme veli-Olavin kanssa yhtä aikaa lomalta. Menimme samassa junassa Kontiomäkeen asti. Siinä heitimme hyvästit toisillemme. Olavi lähti Nurmeksen suuntaan ja minä Viipuria kohti.

Juna oli tupaten täynnä sotilaita ja taisipa jokunen sivilikin pyöriskellä siinä seassa. Etsin paikkaa junasta, mutta sitä ei näyttänyt löytyvän. Menin veturin takana olevaan halkovaunuun, denteriin. Heitin reppuni tyynyksi ja panin halkopinon päälle maata. Kohta junan lähdettyä Kontiomäestä nukahdin. Herättyäni oli yläpuolellani betonikatto ja toisella sivulla tiiliseinä. Kuului myös miesten keskustelua lähistöltä. Noustuani halkopinon päälle kontalleen kohottautui usea hämmästynyt silmäpari katsomaan minua sinne denterin päälle. Hämmästynyt olin minäkin. Kysyin lattialla seisovilta miehiltä: "Missä sitä nyt ollaan?" "Iisalmen veturitallilla", vastasivat he. "Jassoo, vai Iisalmen..."

Päättelin mielessäni, että veturitallilta lähtevä kiskopari johtaa varmaan asemalle. Niinpä lähdin kävellä keikuttelemaan reppu selässä. Mutta mennyt juna ei ollut viimeinen. Niitä tuli ja meni. Nousin erääseen junaan, jonka eteläpäässä oli veturi ja niin matka jatkui Viipuria kohti.
13.6. Olin Tervaniemen kasarmilla [kasarmi v. 1916] Viipurissa koko päivän. Olin asemalla, kun Viipuria pommitettiin. Konttasin asemarakennuksen seinän viertä etsien suojaa. Ainakin sillä kertaa Viipurin asemarakennus jäi ehjäksi. Tervaniemessä oli kamalan paljon porukkaa. Ei siellä ollut tilaa yhtä miestä kohti kuin kengänpohjien verran. Ajattelin, ettei kukaan tiedä missä olen, mutta eikö mitä, kohta kuulutettiin kolmannen divisioonan miehet kasaan ja jokainen mainittiin nimeltä niin, että "rätingit" olivat selvät. Niin marssittiin sitten asemalle, kiivettiin härkävaunuihin ja lähdettiin itää kohti iltahämärissä.

Yöllä juna pysähtyi jossakin metsän keskellä. Metsässä oli muutamia telttoja, joissa asuvat sotilashenkilöt järjestivät kuljetuksia ja opastusta lomalta palaajille, sillä yksiköt, joista lomalle oli lähdetty eivät välttämättä olleet enää aikaisemmalla paikkakunnalla.

Niin sitten minullekin järjestyi kyyti kuorma-autossa. Minä olin yksin auton lavalla ja kuljettajan vierellä kopissa istui eräs kersantti, jota en tuntenut. Hän oli jostakin minulle vieraasta yksiköstä. Aurinko nousi aamulla 14.6.-44 selkeältä taivaalta. Kuljimme Suulajärven pohjoispuolitse, kiertäen järven itäisenpään kautta Kanneljärven puolelle. Pohjoispuolella järveä, siis Kivennavan puolella, oli "myrskyn" merkit näkösällä. Ympäristö oli mustalla muralla. Puhelintolpat kiikkuivat lankojensa varassa, yksi sinne toinen tänne, hajonneita rakennuksia, jokunen oli pystyssäkin. Oli hiiren hiljaista.

Aamulla viiden aikaan pääsin yksikkööni ja työnnyin nukkumaan telttaan, joka oli nyt majoituspaikkana. Olin valvonut kaksi vuorokauta, lukuunottamatta muutaman tunnin torkkua Iisalmella, joten pääsinkin uneen heti miten tuloni jälkeen. Mutta unet äivät lyhyeksi, sillä klo 6.00 alkoi jatkuva tykkien jylinä, josta ei erottanut yksittäisiä laukauksia. Se oli kuin tuhat ukonilmaa olisi yhtäaikaa riehunut. Satoja ja taas satoja venäläisten lentokoneita parveili linjojen yllä ampuen konekivääreillä ja pommittaen meikäläisten asemia.

Vauhkoontuneita miehiä alkoi tulla linjasta. Toiset kävelivät, toiset juoksivat. Joillakin oli ase, joillakin ase oli jäänyt tai heitetty pois. Joku ajoi hevosella kärrynlavot maata viiltäen, kun rattaat olivat jääneet jonnekin. Huusivat, että ryssä on jo takana olevassa metsässä. Miehet olivat kerta kaikkiaan pois tolaltaan.

Majoituspaikkamme vieressä oli vanhoja mäntyjä kasvava metsikkö, johon kerääntyi porukkaa jos jonkinlaista. Porukan liikehtiminen herätti maataistelukoneiden huomion. Ne hyökkäsivät metsikköä vastaan. (Maataistelukoneet olivat lentokoneita, jotka lensivät hyvin alhaalla, miltei puidenlatvojen tasalla. Niissä lienee ollut isokaliberisia konekivääreitä, miltei tykkejä, sekä raketteja ja ilkeä-äänisiä vempaimia. Maataistelukoneet ampuivat edestä ja takaa. Niiden ääni toi mieleen vanhan rusamasiinin louskuttavan äänen.)

Olin ison petäjän takana makuulla, kun koneet lensivät ylitse ja ampuivat niin, että oksat ja kaarna tippuivat puusta. Yhtäkkiä tunsin, kun toinen jalka meni kuumaksi ja tunsin, kun veri vuoti saappaaseen. Kun tilanne oli ohi nykäisin saappaan pois jalastani ja mikä kumma, ei jalassa mitään vikaa ollut. Pelko teki tepposen. Ehkä pudonnut oksa osui jalkaan, josta moinen tuntemus. Tähän metsikköön hautasin melkoisen nipun saamiani kirjeitä.

Iltamyöhällä komennettiin pataljoona riviin ja alettiin huutamaan miehiä nimeltään. Huudettiin minunkin nimi. Panin merkille, että kaikki huudetut nimet edustivat nuoria miehiä. Kohta tuli kuorma-autot ja meidät komennettiin auton lavalle. Autojen lavat täyttyivät seisovista miehistä. Auto, johon minä nousin, oli varustettu matalalla lavan reunuksella. Vain puolisääreen se ulottui. Seisoimme autonlavalla toisistamme kiinni pitäen. Tienmutkissa tuntui ulkokurvin puolella olevasta vääjäämätön putoaminen moisesta kyytistä. Kurvissa tuntui sääret katkeavan lavanlaitaa vasten miesten huojuessa ulkokurville päin.

Ei ollut selvää kuvaa tästä hommasta. Kukin tutki tunnossaan, mistä tässä on kysymys. Kiirekin tuntui olevan, ainakin autojen vauhdista päätellen. Kesäyön hämärässä ajoimme mutkaista tietä kunnes tulimme kohtaan, jossa Laguksen panssarivaunuja oli kahtapuolen tien hyökkäysvalmiudessa.

Panssarit olivat metsän puolella kahtapuolen tietä, keulat vinosti itään päin. Kohta kuljetusautot pysähtyivät ja meidät komennettiin tiestä oikealle puron varteen ketjuun noin 20 metrin välein. Minä jouduin viimeiseksi mieheksi oikealle. Makasin kuivan pellonojan päässä pajupensaassa puron varrella. Tässä vaiheessa tiesimme jo, että Lagus tekee vastaiskun Kuuterselässä ja me olemme turvaamassa sivustan tältä osin. Mainitsemani puro lienee Vammeljoen latvahaara.

Aamun valjetessa alkoi vihollinen ampua kranaatteja harvakseen tälle alueelle. Muuta vihollisen toimintaa ei ollut. Huhuilin sitten lähimmälle naapurille. Kun naapuri ei vastannut, lähdin konttaamaan hänen luokseen, mutta kaveria ei siellä ollutkaan. Konttasin seuraavan luokse. Ei sielläkään ollut ketään. Aloin silmäilemään ympäristöä ja takana olevan metsän reunassa näin miehiä menevän pois. Oletin miesten olevan meidän pataljoonan miehiä ja lähdin juoksemaan sarkaojaa pitkin metsää kohti. Ojanreunoilla kasvoi pitkää saraheinää, joka aamukasteen painosta retkotti läpi ojan päällä. Heinien kaste kasteli minut jokseenkin läpimäräksi. Kranaatin äänestä saattoi päätellä sen maahan iskeytymishetken ja lyödä silloin maihin ojanpohjalle ja jälleen juoksuun.

Saavuin nuorta männikköä kasvavalle metsänrinteelle. Siinä tuli tenkkapoo. Vastassa oli puolikymmentämetriä leveä piikkilankaeste, maahan juntattuja tolpparivejä ja ristiin rastiin vedettyä piikkilankaa jumalattomasti. Ajattelin, että jossakin siinä on portti, mutta eipä sitä tässä tilanteessa osannut lähteä etsimään. Läpi vaan ryömimällä. Repeytyi siinä muutama "palkeenkieli" puseroon ja housuihin. Ei toki ollut miinoitettu, ainakaan se kohta.

Niinpä sitten löysin tämän mäntyisen harjun takaa oman porukan. Kaverit ivailivat siihen tyyliin, että "kustas tulet mistäs tulet poikani poloinen". Minua kenkutti se, kun eivät sanaa saaneet minulle asti, että peräännytään. Laguksen vastaiskukin meni myttyyn. Oli 15. päivä kesäkuuta 1944.

Lienee ollut tuo kesäkuun 15. päivä, kun viestin ja tykistön nuorista miehistä, etenkin niistä, jotka olivat olleet panssarinyrkkikurssilla, muodostettiin panssarilähitorjuntaryhmä. Jouduin tähän ryhmään. Meitä oli n. 15 miestä. Vetäjänä oli eräs tykistön luutnantti, jonka nimeä en muista. Apea oli joukon mieliala. Ei siinä juuri sanaa vaihdettu. Mennä junnattiin vain luutnantin perässä linjaa kohti.

Erään peltoaukeaman länsilaidassa olevan metsän reunassa pidimme tupakkatauon. Istahdin suurehkon kuusen juurelle. Olin valvonut jokseenkin neljävuorokautta, joten uni petti kuusenjuurella istujan tajunnan heti miten. En tiedä, kuinka kauan olin nukkunut, kun heräsin kolinaan ja ähellykseen. Oli näet aukean reunaan metsään tullut tykkejä pitkä rivi, joita laitettiin asemiin suoralle suuntaukselle panssareita vastaan. Olipa orpo olo. Ei ollut kukaan huomannut, että yksi jäi nukkumaan. Ei ollut luutnanttikaan porukasta lukua ottanut lähtiessään. Tosin sota ei yhtä miestä kaipaakkaan. Uskon kuitenkin, ettei luutnanttimme näin ajatellut, vaan väsymys teki tepposet hänenkin huomiokyvylleen.

Siinä aikani äimäiltyäni lähdin kävelemään jonnekin ilman osoitetta. Koitin kysellä kuvaillen porukkani tunnuksia vastaantulevilta, mutta kukaan ei tiennyt nähneensä kuvailemaani porukkaa.

Tulin sitten eräälle kylätielle. Kuljettuani jonkin matkaa tietä huomasi tienposkessa metsässä höyryävän kenttäkeittiön ja sen ympärillä ruokailevia sotilaita. Poikkesin keittiölle toivossa saada ruokaa. Ja kas kummaa siellä se porukkani oli jo syöneenä mahat pullollaan hernesoppaa.

Niin minäkin otin leipälaukun hihnasta riippuvan "römpsäni", johon keittiömies ammensi antimensa nälkäisen syötäväksi. Syönnin jälkeen tupakoitsijat polttivat sodan pitkittyessä muutamalla sentillä lyhentyneen Työmies-savukkeensa ja sitten lähdettiin taas kävellä läppäseen luutnantin perässä. Jossakin Hötsölän kylän takana tuli viestipataljoonan lähetti Ahvenlampi tuomaan määräyksen, jolla VTp:n miehet komennettiin heti VTp:lle. Uskon, että jokainen takaisin komennettu tunsi helpotusta tunnossaan. Sitä tunnetta ei kukaan julki juontanut, vaan jokainen saapasteli tyynenä nyt toiseen suuntaan - pois päin helvetistä.
16.6. Tänäänkin "perääntymisoffensiivi" maataistelukoneiden tulen alla. (Tästä päivästä on mieleen jäänut, kun Aulan Kalevin kanssa kierrettiin erään omakotitalon kivijalan vierustaa konttaamalla lentokoneiden ampuessa meitä. Konttasimme aina vastakkaiselle puolelle taloa koneiden tulittaessa. Eräässä vaiheessa sujautimme itsemme talon betonirenkaista rakennetun kaivon välikannelle. Talo oli aavalla paikalla, josta lopulta ryömimme kynnöspellon vakoa pitkin metsään. Tämä tapahtui Hämeen Yläkylässä.)
17.6. Jälleen taaksepäin. Ilmakoneiden tulitusta ja pommituksia. (Olin kuorma-autossa, jolla siirrettiin VTp:n tarvikkeita, kuten akkuja, puhelimia, radioita, keskuksia ja kaapeleita yms. Kierrettiin Suulajärven pohjoispään kautta suuntana Muolaan kk. Autossa oli häkäkaasuttaja ja auto ei tahtonut oikein vetää, vaan pysähteli varsinkin vastamäessä. Olin auton lavalla romujen seassa ja ryhdyin auttamaan kuljettajaa siten, että kun tuli vastamäki raotin häkäpöntön kantta ja ihme ja kumma, auto veti kuin tyhjää vaan. Olin jonkun verran perillä häkäpöntön oikuista, olinhan käynyt autokoulun häkäpönttöineen.

Kuljimme Muolaan kirkonkylän kautta. Muolaan kirkko oli rauniokasana, jo talvisodan päiviltä.[Tässä kirkko ennen talvisotaa] Kirkon seutu oli peltoaukeamaa. Tiellä ja tien vierillä oli monenmoista kulkijaa. Pakenevia siviileitä naisia, lapsia ja vanhuksia. Eläimiä ja hevosten vetämiä kuormia. Perääntyviä armeijan yksiköitä, autoja, tykkejä yms.
Masentava oli näky ja mieltä kalvoi ajatus, kuinka meidän käy - kuinka Suomen käy tässä elämän ja kuoleman kamppailussa?

(Oli suorastaan ihme, etteivät vihollisen lentokoneet sattuneet sille paikalle sillä hetkellä, vaan kulkue pääsi aukeaman yli ilman lentokoneiden tulitusta ja pommituksia.)
18.6. Rauhallinen päivä. Nukuin yön erään talon ladossa. Unet olivat enemmän kuin tarpeellisia univelan poistamisessa. Ja perääntyminen jatkui edelleen Heinjoen kautta Noskualle.
19.6. Tulimme erään talon pihalle Noskualla. Talon nuorehko emäntä oli lähdössä evakkoon noin 5-vuotiaan poikansa kanssa. Heiltä oli karannut lehmä vasikoineen ja kukko juoksenteli rakennusten ympärillä, jota he eivät saaneet kiinni.

Emäntä pyysi lähtiessään, että tappaisimme karanneet elukat. Poika rupesi itkemään ja toisti, "niitä ei saa tappaa, niitä ei saa tappaa". Niin he sitten lähtivät kimpsuineen ja kampsuineen evakkotaipaleelle jättäen surullisen ilmapiirin leijumaan jälkeensä. Syötäväksihän ne kukko ja vasikka sitten joutuivat.

Myöhemmin iltasella komennettiin muutamia VTp:läisiä etsimään karannut lehmä ja teurastamaan se. Pojat lähtivät aseineen läheiseen metsään, jossa olettivat lehmän piileksivän. Minä en pitänyt typerän kiirettä ja suuntasin askeleena maantielle, kun tuntui, että sitä on parempi kävellä kuin metsänpolkuja. Käveltyäni muutaman sata metriä tuli rekka-auto vastaan täynnä siirtolaisten tavaroita. Näin kun tienmutkassa kuormasta pyörähti jotakin tienojaan. Menin tarkastamaan, mitä mahtoi kuormasta pudota. Ojassa oli puutiinu, joka oli pakattu täyteen suojattua sianlihaa, ehkä 20 kiloa. Olin nähnyt talon nurkalla kottikärryn tapaiset, jotka kävin hakemassa ja pyöräytin läskitiinun kärryille ja työnsin kottikärryillä sen talon pihaan ja kätkin sen johonkin nurkkaan. Leikkasin aikamoisen kimpaleen läskiä tiinusta, paloittelin sen ja laitoin mukana kuljettamaamme paistinpannuun hellalle tirisemään. Siinäpä oli vahvat särpimet "vanikan" päälle pantavaksi. Palattuaan pojat olivat nokka pystyssä nuuhkimassa sianlihakäristyksen hajua. Mistä olet saanut, sateli kysymyksiä. Ainahan sitä löytää yhtä ja toista, kun ei juoksentele lehmien perässä. En ilmaissut moneen päivään pojille läskivarastoani enkä sen alkuperää. Vaivihkaa hain tarvittaessa uuden kimpaleen porukalle paistettavaksi. Pojat olivat saaneet lehmän kiinni ja tuoneet sen lypsettäväksi. Myöhemmin se teurastettiin ja lihat jaettiin pataljoonan komppanioiden keittiöille.
20.6. Korjasin keskuksen ja puhelimen.
21.6. Muutimme Rahikkalaan.Verstas oli erääntalon navetassa.
23.6. Illalla muutimme Viskariin, jonne pystytimme verstaan erääseen taloon.
24.6. Kylmä sateinen päivä. Ei tunnu Juhannukselta.
Näinä päivinä kerran, ehkä kahdestikin, koottiin pataljoona riviin ja ilmoitettiin teloitettujen nimet, sotilasarvot ja tuomion syyt. Joku oli tuomittu teloitettavaksi ampumalla pelkuruudesta, joku karkaamisesta ja joku oli kieltäytynyt taistelemasta Neuvostoliittoa vastaan. Melkoinen liuta niitä oli. Ymmärtääkseni meille ilmoitetut teloitetut olivat 3 divisioonan miehiä (?).

Ikävää kuultavaa se oli. Tiedote oli tarkoitettu terästykseksi sodan ankarasta laista, tappaa tai tulla tapetuksi. Armoton on sodan laki. Teloitettujen joukossa ei ollut meidän pataljoonan miehiä.

30.6. Luin "Rukousnauha" nimisen teoksen. Tekijä Barcley. (En muista, mistä sain kirjoja luettavakseni. Kuitenkin luin niitä tilaisuuden tullen, kuten vähäiset muistiinpanoni osoittavat.)

Heinäkuulta ei ole montakaan muistiinpanoa. Lieneekö ollut enemmän viestivälineiden korjauksia. Armeijan asemat Kannaksella vakiintuivat, joten perääntymistä ei enää tapahtunut. Muita siirtoja paikasta toiseen kyllä.

Heinäkuun ensimmäisenä päivänä oli pataljoona jälleen rivissä. Tällä kertaa kerrottiin ketkä olivat saaneet arvoonsa korotuksen. Kenestä tuli alikersantti, kenestä kersantti jne. Karhulan Esko ja minut nimitettiin (huom. nimitettiin) korpraaliksi. [Ylennyksistä VP 31 sotapäiväkirja 13.7.1944.]

Eipä se juuri elämänmenoon vaikuttanut mitään. Palkkakin taisi pysyä samana sotamiehen päivärahana. Olihan se tietysti armeijan taholta myönteinen ele, kannustukseksi tarkoitettu.
2.7. Luin "Tobolskin vanki" nimisen teoksen.
3.7. Luin L. Tolstoin kirjoittaman "Iivana Julman soturi".
9.7. Kävin "töpinässä" (komppanian huoltopaikka) Rahikkalassa.
15.7. Muutimme taas eri paikkaan. Emme perääntyneet.
23.7. Muutimme Vuoksen pohjoispuolelle Antrean Talikkalaan. [Vp 31 sotapäiväkirja 23.7.1944.] Tulimme Vuoksen yli Kuukaupin siltaa. Asetuimme Antrean sokeritehtaan lähelle erääseen omakotitaloon asumaan. Talot olivat sokeritehtaan työläisten asuntoja.
25.7. Luin "Pohjolan tytär" -nimisen teoksen.
Venäläisten lentotoiminta oli vähentynyt. Sen sijaan näki silloin tällöin saksalaisia koneita menevän pommittamaan vastapuolen asemia. Joskus niitä oli lähes sata konetta yhdessä parvessa. 
30.7. Sunnuntai päivä. Istun kivellä eräällä kalliolla Vuoksen rannalla Talikkalassa.
31.7. Luin Linnankosken "Laulu tulipunaisesta kukasta".
8.8. Kenraali Pajari piti puheen viestipataljoonalle Talikkalassa. Ei tuntunut olevan tyytyväinen sodankäyntiin. Eipä kenraalilta juuri kehuja tullut pataljoonallekaan, velvotteita sitäkin enemmän.
11.8. Viihdytystilaisuus Patalahdessa. Jokin viihdytyskiertue esiintyi pataljoonan alueella.
12.8. J:veetä (kunnianteko harjoituksia ym.siihen liittyvää äkseeräystä) ja puhdistus palvelua. Näin oli alkanut kurinpalautus armeijassa. Kiroillen ja pitkin hampain näitä temppuja tehtiin, mutta kuitenkin tehtiin, kun käskettiin.
13.8. Patalahdessa pataljoonan uintikilpailuissa.
14.8. Kävin poimimassa mustikoita. Paikallinen väestö oli keväällä ennen evakkoon lähtöä kylvänyt ja istuttanut puutarhoihinsa vihannekset, jotka tähän aikaan alkoivat kantaa hedelmää. Niinpä Antrean sokeritehtaan työläisten omakotitalojen pihoilla oli porkkanoita, herneitä, retiisejä, tomaatteja ym.ym. suuhun pantavaa. Keräsin täältä ennen lähtöä (27.8. -44) isoja raakoja tomaatteja melkoisen pahvilaatikollisen. Tomaattilaatikko heitettiin muiden tavaroiden joukkoon autonlavalle siirron tapahtuessa. Tomaatit kypsyivät paperikääröissä vähitellen syötäviksi. Minulla oli tomaatteja vielä lapinreissullakin, kun kaverit eivät niistä välittäneet.
18.8. Puusepän hommissa. Korjasin kuljetuslaatikoita.
19.8. Päämajan hengellinen kiertue esiintyi pataljoonan alueella. [VP 31 sotapäiväkirja 13.8.-1.9. 1944]
20.8. Sunnuntaipäivä. Kävin uimassa pari kertaa. Muu aika meni opiskeluun. Harrastin matematiikkaa ja suomen kieltä kirjeopisto Tietomiehen opastuksella.
21.8. Anttilan Jaska joutui putkaan 10 vuorokaudeksi. (Syytä rangaistukseen en muista.)
23.8. Kävin vielä uimassa.
24.8. Viime yönä korjasin kenraalin puhelinta. Piti olla aamuun mennessä valmis, niinkuin olikin.
25.8. Niskasen Erkki (kelloseppä Kajaanista) joutui sairaalaan.
26.8. Muuttotunnelmissa. Siirtymistä eri paikkaan odotellaan.
27.8. Muutimme Antrean Talikkalasta Nuijamaan Pihkalan-järvelle
28.8. Laitoimme verstaan kuntoon.
30.8. Sattumalta näin tuttavani Linnan Kallen Mankilankylästä. Satoja ja taas satoja miehiä marssi tien täydeltä Ihantalaan, kun havaitsin Kallen joukosta. Sieppasin polkupyörän ja ajoin marssivan rivistön rinnalle jututtaen Kallea muutaman kilometrin matkalla. Kuulumiset siinä tuli lyhykäisesti kerrotuksi.
31.8. Ruokailuunkin mentiin jo suljetussa. Se tuntui niin keljulta, etten ainakaan tänä päivänä (31.8) käynyt ollenkaan syömässä. (Lienee ollut kuitenkin leipälaukussa "vanikkaa" purtavaksi.)
3.9. Kuulin viime yönä, että rauha tulee, jos tulee.
4.9. Klo 7.00 aamulla vaikenivat meikäläisten aseet (Venäläiset jatkoivat vielä vuorokauden vihan pitoa, kuten tiedetään.) [VP 31 sotapäiväkirja]

Raskaat rauhanehdot hillitsivät tyystin riemun tunteet. Oltiin kuitenkin hengissä - - - ne jotka olivat. Näin oli tämä sota päättynyt kestettyään kohdaltani lähes kolme ja puoli vuotta. Ns. Lapin sota odotti vuoroaan.
6.9. Tein tänään erikoispuhelimen, jolla kuunnellaan linjalta puheluita ja jota voi käyttää myös tavallisena puhelimella.
7.9. Huomenna taas lähdemme.
8.9. Muutimme Nuijamaan Pihkalanjärveltä Lauritsalan kauppalaan.
9.9. Laitoimme verstaan Saimaan Puunjalostus Oy:n verstashuoneeseen.
10.9. Kävin kavereiden kanssa Voikkaan tehtaalla.
16.9. Illalla Leena-Pirtissä. (Pieni ravintola-kahvila)
18.9. Kuulin välirauhan solmitun Yhdistyneiden Kansakuntien kanssa.
23.9. Illalla pidimme tanssit verstaalla.
24.9. Pidimme jälleen tanssit verstaalla. Tyttöjäkin oli kymmenkunta. (Eipä tansseihin lupia kyselty, eikä lupaa olisi saanutkaan, sillä kiellettyjähän ne olivat.)
25.9. Lastasimme tavarat junaan ja lähdimme Pohjolaan.
26.9. Ostimme Mikkelissä viinaa ja ryyppäsimme lämpimiksemme, kun härkävaunussa ei ollut kaminaa.
27.9. Tänään kuljemme Iisalmi-Ylivieska rata-osaa.
28.9. Heräsin Lapin (Tuomioja) asemalla. Nyt olemme jo Hirvinevan kohdalle ja illalla ehkä Oulussa
29.9. Eilen illalla tulimme Ouluun ja majoituimme Toppilaan, Toppila Oy:n tiloihin. [VP 31 sotapäiväkirja]
30.9. Kotona kaiken päivää (Kuljin Toppilasta torinrantaan höyrypaatilla, jonka nimi oli muistaakseni "Onni". "Onnissa" oli teleskooppisavupiippu, jonka yläosa oli laskettava alas vastarakennetun Hietasaareen johtavan sillan alituksessa. Patikoin jalkaisin torinrannasta Heinäpäähän Siljonkatu 75:een silloiseen kotiini. Kadun nimi taisi silloin olla vielä Kansankatu.)
1.10. Illalla Kauppahotellissa oli viestipataljoonan miehiä melkoisen paljon, kun lähetti toi käskyn, että jokaisen on palattava yksikköönsä heti siirtoa varten.
2.10. Vielä Oulussa. En joutunutkaan lähtemään Tornioon.
6.10. Osa pataljoonasta lähti Tornioon laivalla.
7.10. Tänään lastasimme kamppeet Arco-nimiseen laivaan.
8.10. Lähdimme Toppilasta klo 12.00 kohti Torniota. (Sunnuntaipäivä) Laivassa oli lankuista tehty monta kerrosta miehiä, hevosia ja hevosajoneuvoja, sekä autoja varten. Siellä oltiin kuin sillit tynnyrissä. Matkalla näkyi merelle tulipalon roihut Kemin kaupungista ja lautatarhoilta.
Olimme Röytän retillä klo 17.00 maissa. Odottelimme retillä laituriin pääsyä, muistaakseni aamuun asti. Illalla lensi ylitsemme saksalainen hävittäjälaivue. Ne eivät tulittaneet meitä. Laivoja oli retillä useita, joten maaleja olisi ollut. Olimme jokseenkin varmoja, että pommikoneet tulevat pommittamaan hävittäjien käynnin jälkeen. Katselimme kaiholla muutaman kilometrin päässä olevaa rantaa. Ei siinä ollut mitään mahdollisuutta pelastautua, jos veden varaan olisi joutunut. Meillä oli tuuria, pommikoneita ei tullut.
9.10. Aamulla pääsimme laituriin ja aloitimme purkaa lastiamme Röytän satamalaiturille. Laituriin sopi vain yksi laiva kerrallaan, kun pommituksessa uponnut laiva vei toisen tilan. Uponneesta laivasta nostettiin parastaikaa kuolleita miehiä ja -hevosia laiturille. Laivassa tuoduilla autoilla siirsimme tavaramme Tornioon, joen itäpuolelle rautatien läheisyyteen. Majoituimme saksalaisten jättämän parakeihin. [VP 31 sotapäiväkirja]

Naapuriparakissa oli saksalaisilta jäänyt miltei parakillinen joulukuusen koristeita jeboniittisia ruskeita juoma-astioita. Torniojoen sillan molemmissa päissä oli kasa isoja pommeja, jotka olivat jääneet laukaisematta, ja silta oli säästynyt tuholta. Kaupungin asukkaat olivat jääneet koteihinsa, eikä sota turmellut varsinaista kaupunkia Torniojoen länsipuolella. Siellä elettiin jokseenkin normaalia elämää. Kaupat ja kahvilat olivat auki tavalliseen tapaan. Ehkä poikkeavaa oli se, että sotilaat saattoivat kahvilassa nostaa reilusti pöytään "mustasurma"-pullon, jonka olivat saksalaisten varastoista saaneet. Torniossa saksalaiset jättivät tai joutuivat jättämään jälkeensä runsaasti alkoholijuomia.

Eräs porukka kierteli ympäristössä myyden viinaa autonlavalla olevasta suurehkosta tynnyristä. Eikä se monta markkaa "römpsällinen" maksanutkaan. Ja kauppa kävi.

Kuopiolainen Kalle Smeds oli löytänyt saksalaisen maastoauton, jolla hän ajeli kuin omanaan. Kertoivat erään kaverin saaneen kiinni irtiolevan saksalaisten hevosen ja myyneen sen jollekin paikalliselle isännälle. Tämän tapaista oli elämä Torniossa niinä muutamina päivinä, jotka siellä viivyttiin ennen Laurilaan siirtymistämme. (Laurila = Kemin mlk.)

Kun osa suomalaisista joukoista eteni saksalaisten perässä Torniojoki-vartta pohjoista kohti, seurasivat ruotsalaiset joukot etenemistä joen länsipuolelta. Huhu kertoi, että ruotsalaiset sotilaat olisivat ilmoittaneet suomalaiselle tykistölle ampumakohteet, siis johtaneet tulta. En tiedä oliko tämä totta, vaiko huhupuhetta vain.
15.10. Kuulin, että huomenna pääsen Ouluun komennukselle hakemaan viestivälinetarvikkeita.
16.10. Röytän satamassa odottelen laivan lähtöä. Laivoilla ei ollut aikatauluja, joten odotus saattoi venyä pitkäksikin.
17.10. Tänään pääsin lähtemään Röytästä Ouluun "Rhea"-nimisellä laivalla. Laivalla tuli myös Ouluun armeijan automiehiä, jotka olivat menneet Torniojoen yli Ruotsiin Lapin sodan alettua ja palailivat nyt Haaparannan kautta takaisin Suomeen. Oli laivalla muutamia siviileitäkin, mm. Tornion Kristillisen Opiston rehtorin rouva tyttärineen, sekä eräs toinen rouva.
18.10. Touhusin VKM:ssä tavaroita kasaan, joita minut oli lähetetty hakemaan. VKM oli Tuirassa ns. pikku Berliinissä. Eräs vänrikki VKM:ssä oli minulle vihainen siitä kun vasta nyt olin tullut hakemaan tarvikkeita. Tiesi kai, että olin lähtenyt asialle pari, kolme päivää sitten ja kun tulin kertoneeksi kotona käynnistäkin sekä yöpuymisestä kotona, hän sai miltei raivokohtauksen. Vänrikki lupasi panna kiväärimiehen saattamaan minua ja tavaroitani Toppilan satamaan ja katsomaan, että varmasti lähden laivalla Tornioon. Niin sain apumiehen mukaani haalimaan tavaroita laivaan. En muista, oliko hänellä sitten kivääri mukana. Tarkoitukseni oli vielä käydä kotona, mutta ei siinä tuntunut olevan rääpyä toteuttaa tarkoitustani. Olin saanut luvan käydä kotona Heinäpäässä vääpeli Mikkoselta, mutta tätä ei ollut papereissa mainittu.
19.10. Lähdin Oulusta Tornioon "Hesperus"-nimisellä laivalla.
20.10. Tulin Röyttään. Laiva jäi retille iltaan saakka.
21.10. Sain viime yönä tavarat laivasta laiturille ja kuorma-autoon, jolla lähdin Tornioon ja edelleen Laurilaan, jossa yksikköni oli. Röytän satamassa asioiminen meriupseerien kanssa oli vähän kiusallista, kun en tuntenut upseerien arvoja. Päätin,etten "herrottele" heitä miksikään, menköön syteen taikka saveen. Upseerit, joiden kanssa jouduin tekemisiin, eivät olleet pikkusieluisia, eivätkä puuttuneet puutteelliseen tietämykseeni upseeriarvoista, vaan antoivat sen avun, jonka tarvitsin tavaroiden saamiseksi pois laivan ruumasta ja autokuljetuksen Laurilaan.
22.10. Laurilan (Kemin mlk:n) Pappilassa, jossa olimme majoitettuna. Sain ostaa papin rouvalta maitoa kenttäpakillisen. Maito oli tuohon aikaan harvinaista herkkua. Kyllä se "vanikka" maistui maidon kanssa ja jos sattui vielä voinappi siunaantumaan leipäpalan päälle oli nautinto aivan taivaallinen.
23.10. Tulimme aamuyöstä Rovaniemen kauppalaan. [VP 31 sotapäiväkirja 22.10. 1944] Kauppala oli palanut: vain pystyssä törröttäviä savupiippuja ja jokunen kivitalon raunio. Kemiyhtiön toimitalo joentörmällä oli melkoisen ehyen näköinen. Se lienee ollut ainoa vielä pystyssä oleva talo, ainakin siinä keskustassa. Aseman seutuvilla olevat suuret koksikasat paloivat. Eipä niitä kukaan yrittänyt sammuttaa, kun ne olivat saksalaisomaisuutta ja niin ollen Venäjälle vietävää rauhanehtojen mukaan. Vähemmällähän niistä selvisi, kun antoi palaa.
24.10. Pystytimme verstaan Rovaniemen maalaiskunnan puolelle Viirinkankaalle. Talo oli jäänyt polttamatta ja se oli ollut kulkutautisairaalana. Talo oli muuten tavallinen talo pirtteineen ja leivinuuneineen. Pihalla oli kaivo, josta vesi nostettiin kettinkiin kiinnitetyllä ämpärillä veivaamalla. Eräänä päivänä sattui kettinki katkeamaan ja ämpäri putosi kaivoon. Jostakin löydettiin uittokeksi, jolla harottiin kaivonpohjaa. Keksiin tarttui jotakin pehmeää. Ensimmäinen ajatus oli - ruumis. Ehtipä siinä nirsommat jo nikotella sen takia, että olivat monta päivää juoneet "ruumisvettä".

Loppujen lopuksi nousi keksin piikissä uusi kumisaapas ja sen jälkeen useita niin, että kohta oli talon varaston seinustalla puolikymmentä paria uusia kumisaappaita kuivumassa. Siinä oli minullakin nimikko saapaspari siviliin vietäväksi. Uumoiltiin nimittäin siviliin pääsyä lähiaikoina, kuten aselepoehdot määräsivät.

Kumisaappaiden omistamisen ilo jäi lyhytaikaiseksi. Jo muutaman tunnin kaivosta nostamisen jälkeen oli kaikki saappaat häipyneet varaston seinustalta. Niin tavara vaihtoi omistajaansa ja omistamisen ilo siirtyi ottajalle. Suurta surua ei kantaneet saappaiden menettäjätkään. Ottaja oli ovelampi, nokkelampi.

Majoitustalon isäntä, noin 70-vuotias mies, tuli päivänä muutamana "piilopirtiltään" kolmen naisen kanssa. Naiset olivat olleet saksalaisten toimistotyössä sotavankeina ja karanneet heiltä metsään. Yksi naisista oli ukrainalainen opettaja. Hän puhui mm. saksaa ja ranskaa. Toinen oli inkeriläinen ja tietysti suomen kielentaitoinen. Hän oli raskaana miltei viimeisillään. Kolmatta naista en muista sen kummemmin, Isäntä, hänenkään nimeään en muista, oli saanut määräyksen pitää huolta näistä naisista. Heillä oli huone tässä talossa.

Eräänä päivänä naiset ryhtyivät leipomaan oikeita "ryssänlimppuja". Ne olivat suuria ruisleipiä, ehkä 40x50 cm ja paksuuttakin oli 10 cm. Kolme -neljä kappaletta niitä oli. Kun leivät pantiin uuniin paistumaan, panivat he vesiastian myös leipien mukaan uuniin, jottei leipien kuori pala ennen kuin leipien sisus on kypsä. Hyvältä leivät maistuivat ja olivat oikein "ruokaisia".

Näinä päivinä jouduimme Rovaniemeltä Kittilän suuntaan vetämään tapsia tienposkeen puiden oksille puhelinyhteyksiä varten. Useita satoja metrejä sisältävä tapsikela kiinnitettiin selässä kannettavaan telineeseen, josta tapsi juoksi pyörivältä telalta sitä mukaan kuin kantaja eteni. Toinen mies tuli perässä tapsihankoineen, jolla nosteli tapsin puidenoksille. Silloin tällöin kierrettiin puu ympäri, jolla varmistettiin tapsin pysyminen ylhäällä puiden oksilla.

Tiellä ja tien vierellä oli runsaasti saksalaismiinoja. Koetettiin puuhassa olla varovaisia ja katsottiin tarkkaan, onko sammalta pöyhitty mahdollista miinan kätkemistä varten. Tiedettiin, että lähipäivinä päästään siviliin. Tuntui pahalta, jos nyt sattuisi astumaan miinaan siviliin pääsyn kynnyksellä. Onni oli mukanamme, vahinkoja ei sattunut.

Yhtä hyvä onni ei ollut kuopiolaisella Smedsin Kallella ja pulkkilalaisella kersantilla, jonka nimi on unohtunut. He olivat Rovaniemen lentokentän laidalla panneet palopommin palamaan lämmittääkseen itseään. Kun pommi paloi aikansa se räjähti.  [VP sotapäiväkirja 13.11.1944] Kersantti menetti toisen jalkansa ja Kalle ilmeisesti näkönsä. Näin kaverit kertoivat. En ole kuullut Kallen elämänvaiheista sen koommin.
30.10. Kolme venäläistä naista pääsi lähtemään koteihinsa. Käsihyvästit siinä jätettiin ja toivotettiin hyvää matkaa naapurin naisille.

Huhu kertoi hotelli Pohjanhovin rauniokellarissa olevan viinaa, jota janoavat janosivat. Raunio oli miinoitettu, näin kerrottiin. Monen janoisen raunioretki päätyi miinaan. Huhu lienee ollut liioiteltua ja ehkä armeijan taholta liikkeelle laskettua hillitsemään raunioissa ahkeroivia viinamiehiä.
5.11. Tulin viime yönä Savonniemen Pentin ja Kytö Eelin kanssa Laurilaan komennukselle.
6.11. Siirsimme autolla viestivälineitä Laurilasta Kemiin. Kemijoen törmällä oli mm. kumikaapelikeloja pitkä pino. Pino oli tehty poikkipäin jokeen. Eräässä vaiheessa pino alkoi vyörymään. Jokeen meni eräitä kilometrejä noin 0,10 mm. kumikaapelia mutta jäi kaapelia vielä Kemiin vietäväksi kuormakaupalla.
9.11. Kävin lääkärissä päänsäryn vuoksi. Käskettiin tulla huomenna uudestaan.
10.11. Jälleen lääkärissä. Otettiin kuvia poskesta. Poskiontelossa ei ollut mätää.
11.11. Illalla oli tanssit Laurilan Hervalla, jossa olimme majoitettuna.
12.11. Kuudennen divisionan poikia lähti siviliin.
13.11. Lähdimme Laurilasta Ouluun kuorma-autolla, jossa toimme osan viestivälineistämme. Illalla olimme perillä ja majoituimme Toppila Oy:n tiloihin Toppilassa. [VP sotapäiväkirja] 

Lautarakenteisessa suurehkossa varastorakennuksessa oli viestivälinekorjaamon tavaroita ja Toppila Oy:n rehuja. Pengottuamme rehukasaa paljastui sen alta uusi Chervolet-merkkinen henkilöauto. Auto lienee piilotettu sodan alussa armeijan kulkuneuvojen ottajilta.

Vajaan parin viikon ajan, jonka olimme Toppilassa, vietin kotona. Kulkuneuvona oli tuo aikaisemmin mainitsemani "Onni"-laiva. Mitään erikoisempia tehtäviä ei meillä ollut. Odoteltiin vain siviliin pääsyä
19.11. Pataljoonalla oli juhlat Rantakatu l:n toisessa kerroksessa. Sinne noustiin ulkopuolisia portaita pihan puolelta. [VP 31 sotapäiväkirja] Enpä muista ohjelmasta juuri mitään. Tungoksessa taisin jäädä takarivin Taaviksi, eikä sieltä nähnyt eikä kuullut mitään.
22.11. Luovutimme vääpeli Väinö Mikkosen johdolla osan korjaamon välineistöä Oulun sotilaspiiriin. Mukana oli Karhulan Esko ja minä.
23.11. Luovutimme loput korjaamosta sotilaspiiriin.

Henkilökohtaiset int.varusteet luovutin myös tänä päivänä Teknillisen koulun tiloissa. Kaikki kirjoilla olevat varusteet löytyivätkin, paitsi viltti. Viltti oli tullut kirjanpitoon tuntemattomalla tavalla. Minulla oli oma viltti ollut monta vuotta, eikä sen pitänyt olla armeijan kirjoissa. Varusteita vastaanottava vääpeli ei antanut periksi, vaan viltti oli luovutettava. Hain viltin kotoa suuren perheen vähistä vaatevaroista.

Itselle jäivät päälle asetakki, housut, saappaat, jalkarätit ja alusvaatteet. Ehkä villapaitakin. Siinäpä ne suurinpiirtein "verhot" olivatkin. Puvun ja muut sivilivaatteeni oli perhe käyttänyt tarkoituksiinsa sodan aikana. Karvalakki ja ulsteri olivat jäljellä.

Kun sattui tilaisuuksia, joihin ei kehdannut mennä armeijan "jätteissä" käytin veljeni Olavin pukua. Olavi kävi vielä sotaa Lapissa kevääseen 1945 saakka.

20.11-44 oli lääkärin lopputarkastus Tuirassa, Pikku-Berliinissä jossakin parakissa. Kuntoni luokiteltiin Al:een.
25.11-44 pataljoonan lähetti toi kotiin tiedon, että sotilaspassi on haettavissa pataljoonan esikunnasta. Kävin sen hakemassa Joulumerkkikodin lähellä olevasta esikunnan parakista. (Nykyinen Mäntylän alue). Sotilaspassin oli allekirjoittanut ensimmäisen komppanian silloinen päällikkö luutnantti Ajanko. Hän oli kokkolalainen nahka-alan mies, josta syystä häntä kutsuttiin "karvariksi". En tiedä mikä Ajangon asema pataljoonassa aikaisemmin oli. Uhtuan suunnalla oltaessa hän kävi silloin tällöin pataljoonan esikunnassa moottoripyörällä kulkien. Ajanko oli kookas vankka mies nahkapuku päällä ja vielä nahkainen pitkä päällystakkikin.

Kun Kansanhuoltolautakunta oli antanut elintarvike- ym. kortit ja olin kaupungin rahatoimistossa käynyt kuittaamassa 360 markan erorahan neljättä vuoden palveluksesta, olin siirtynyt armeijan korpraalina siviliin Tasavallan kansalaiseksi.

Niilo Koskela