Ilmari Kiannon sisällissodasta kertova kirja Elämän ja kuoleman kentältä julkaistiin vasta sodan kymmenvuotismuistelon yhteydessä. Vielä sotavuonna oli Kustannusyhtiö Kirjan toimitusjohtaja Eino Railo epäillyt kirjailijan menettäneen järkensä tämän piikitellessä sotarunoilija Aarni Suursalon suulla tunnettuja valkoisia ja kuvatessa alastomia punaisia naisvainajia. Railo uskoi teoksen tuhoavan Kiannon kirjailijauran.
Julkaisematon työ leikkasi tietysti aimo loven kirjailijan kukkaroon. Mutta Kianto pelkäsi myös maineensa tahraantuvan: Kiannon mukaan Pohjanmaalla ihmeteltiin muistelmakirjan julkaisun viivästymistä. Voitokkaan sodan kuvaamiseen oli taloudellisten syiden lisäksi myös sosiaalisia paineita.
Kiannon nuorsuomalaisista lähtökohdista huolimatta sosialisteilla ja Kiannolla oli kirkossa hyvin pitkälle yhteinen vihollinen. Tolstoitakin luettiin työväenliikkeessä osin suurella suopeudella. Tämä näkyi myös niissä kirjallisissa odotushorisonteissa, jotka Kiannon tuotanto ennen sisällissotaa aktivoi. Vasemmalla suhtauduttiin myönteisemmin Kiannon sivistyneistö- ja yhteiskuntakriittisiin teoksiin kuin oikealla, jossa asenteet olivat jakautuneempia. Esimerkiksi Ajan kirjallisuuskriitikko Eino Kalima luki Metsänherran herjaajan(1912) kirjoittajan maalaissosialisteihin. Teoksen päähenkilön sosialismi on kuitenkin erittäin "kiantomaista", antiurbaania talonpoikaisuutta.
Yhteisen vihollisen lisäksi oli ehkä olemassa luonteeltaan mentaalisia elementtejä, joiden vuoksi vasemmalla luettiin Kianto omaksi mieheksi. Sosialistiseenkin ajatteluun ainakin ruohonjuuritasolla kuului ajatus tietynlaisesta alkuperäisestä puhtaudesta. Työväenliikkeessä maallista rikkautta pidettiin usein jonkinlaisena rikoksena, moraalisena kieroutena, rahanahneutena ja petollisuutena. Aito ihminen oli suora suomalainen työmies tai työmiehen vaimo.
Puolueet eivät Kiantoa ylipäätään innostaneet: yksilön piti pyrkiä ahtaan puoluehengen yläpuolelle. Äänestyspäätökset ja kompromissit eivät suinkaan taanneet todellisen ihmisyyden toteutumista. Ne saattoivat sen sijaan johtaa Kiannon halveksimiin kompromisseihin, latteaan keskinkertaisuuteen.
Suurin osa sivistyneistöstä oli valkoista. Tässä mielessä Kiannon valkoisuudessa ei ole mitään outoa - päinvastoin. Jälkiviisaasti voi kuitenkin kysyä, miten tolstoilaisesta yksilönoikeuksien puolustajasta, antiklerikaalisesta auktoriteettien vastustajasta, köyhien hädän kuvaajasta ja byrokratian vihollisesta tuli niin sulavasti äärimmäisen ankara kostonenkeli, kiihkeä sodan ihailija ja säälimätön valkoinen verirunoilija? Mielenkiintoa ei vähennä se, että mahdollisesti Kianto erosi kiihkeydessään vain vähän ajan muusta jyrkkähenkisestä paatoksesta.
Julmetusta retoriikastaan huolimatta Kiannolla oli kuitenkin ollut vaikeuksia löytää paikkaansa valkoisella puolella. Vaasassa ilmestyneen Valkoisen Suomen kirjeenvaihtajaksi oli valittu Kyösti Wilkuna. Kianto ei Oulun taistelun jälkeen - Oulussa hän oli ollut silminäkijänä mukana - saanut edes matkustuslupaa etelään vapaaehtoisia vievään junaan. Kianto kirjoittikin helmikuussa 1918 hieman anteeksi anelevaan sävyyn Kyösti Wilkunalle vakuuttaen, ettei hän isänmaan asiassa halunnut irvailla. Kianto toivoi yhteistyötä: "Nyt on kysymys työn jaosta meille kaikille, joilla kynä luistaa." Kianto muistutti Wilkunalle jo kuunnelleensa kiväärin kuulien vinkunaa Oulussa.
Jo aiemmin samassa kuussa hän oli Hailuodosta, Oulun edustalta lähettänyt Vaasan valkoisille lehdille runojaan ilmaiseksi julkaistavaksi vakuuttaen "sotahermoon sattuvilla runolaukauksillakin" olevan merkitystä. Kianto ilmaisi halukkuutensa päästä lähemmäksi rintamaa, "sillä vaikea on istua ladattu browning povellaan jossakin meren saaressa, jossa ei näe punaista kissaakaan, vielä vähemmän ryssää". Tässäkin hän vihjasi ansioihinsa Oulun kahinoissa. Kianto arveli Kansan Tahdon lähettäneen salamurhaajan hänen jäljilleen.
Kynätyö isänmaan puolesta pääsi lopulta käyntiin, vaikka vielä huhtikuussa Kianto joutui kärhämiin hänen sota-antaumustaan epäilevien kanssa. Gummeruksen Sakari Kuusi epäili Kiannon rustaavan runojaan turvallisesti rintaman takamailla. Kohta Kiannon kunnia palautettiinkin, ja Gummerus myöhemmin julkaisi Kiannon Hakkaa Päälle-kokoelman.
Maaliskuisessa Keskisuomalaisessa Kianto kertoo vakuuttuneensa siitä, että tarkoituksena oli todellakin rakentaa Suomi, jota ei "raiskaa ryssä eikä villitse viikinki." Kianto oli tavannut Mannerheimin, eikä ollut havainnut ylipäällikössä mitään venäläisyyteen tai ruotsalaisuuteen viittavaa. Mannerheim oli ollut suopea hengen miehiäkin kohtaan. "Tarvitaan vereen astuvia rohkeita poikia, mutta myös kirjalijoitakin, taiteilijoitakin. Siis minuakin!" Kianto tunsi vihdoinkin olevansa mukana taistelussa, jossa siveellisesti puhtaampi Syrjä-Suomi oli pelastamassa kaupunkilaista Teollisuus-Suomea: "Varjelkoon jos ei se sitten anna tunnustusta, kun voitto on meidän..."
Toukokuisissa artikkeleissaan Kianto jo sitten purkaa pettymystään siitä, että sodasta ei näyttänytkään syntyvän uusi uljas Suomi. Valtiomuotokysymyksestä riitelevä pääkaupunki ei ollutkaan "saanut siveellisesti selkäänsä". Sodan yhteisten kokemusten myötä Kianto oli uskonut uudenlaisen yhteenkuuluvuuden, "vapauden hengen soturilinnan" syntymiseen, mutta unelma oli hajoamassa. "Mikseivät kaikki nuo herrat, jotka niinkuin ei mitään täällä kävelivät sileitä katuja rientäneet syleilemään suomalaista armeijaamme?" Kianto halusi moraalisesti hyvän olevan täysin tahratonta: "Minä tahtoisin hävittää kaikki vanhat puolueet ja jakaa kansan kahteen valtavaan osaan: isänmaallisten puolue ja maankavaltajien lauma - ei mitään siltä väliltä." Kianto koki, että Helsingin herrat vesittivät koko sodan. Todelliset hengen miehet jäivät sivurooliin.
Rahvaan punaiseen rappioon oli syynä sukupuolimoraalinen rappio. Sotakirjassaan hän kertoo: "Ei ollut ryhtiä venäläisissä, vetelyksissä, jotka olivat tuomittuja kadotukseen jo senkin takia, että suunnaton parvi Suomen porttoja heikonsi heidän miehuuttaan. Molempien kansallisuuksien häpeä se oli - tulisiko siitä vihdoin loppu? Kuin mikäkin sikopahna oli tuo kasarmi, jossa erään lajin naiset loppuun asti rypivät... Kuinka monta tyttöä olikaan noiden ilkiöiden syliin juossut ja iäksi itsensä saastuttanut! 'Siperian koirat! Suuri Jumala!' Niillä kahdella sanalla se oli naulittuna kuin tallin takaseinään koko viheliäinen slaavilainen rotu ja punakaartilainen saki." Pahan poisleikkaaminen saastuneesta kansanruumiista sai sotarunoilijan mielen ylevään hurmokseen: "Historian jumalatar näytti antavan koston Suomen kansan käsiin - kerrankin. Se oli kuin unennäköä." Punaiset edustivat seksuaalivietin luonnotonta puolta, jonka sosialistit, uuden herrasluokan jäsenet olivat saaneet aktiiviseen toimintaan. Punaryssät ja venäläiset miehet olivat kiimaisia raiskaajia ja heidän naisensa himokkaita porttoja.
Sodan vainajaröykkiöissä kiteytyi Suursalon käsitys sodasta, hyvän ja pahan välisestä taistelusta, johon kuului myös seksuaalinen elementti. "Lisää! Ja vielä vähän lisää! Verisiä ruumiita, murskattuja kalloja, ulosvuotaneita aivoja, käryäviä ruumiita, tapetuita, alastomiksi raastettuja naisia... Tuossa lepää tyttö, kaula puhki, kintut paljaina... Tuossa nuori nainen kyljellään, miehen turkishousut säärissään, sysimustat, tuuheat veenuskiharat veren tahroissa... Tuossa on ilmetty Kristus-tyyppi, mustat kähärät, musta parta - vasen kätensä painaa ikäänkuin suojellen murskattuja sukuelimiä... Monella kaatuneella uroolla ovat häpyosat näkyvissä - kurjuuden symbooli. Sotarosvojen leikkiä!" Mutta vajan hämärässä makaavat valkoiset kaatuneet herättivät toisenlaisia tunteita: "Äänetönnä hän katseli nuoria, solakoita urhoja, joista monen kauluksessa kimmelsivät upseerin tähdet - siinä oli sekä mökinpoikia Karjalasta, että helsinkiläisiä herraspoikia..."
Elämän ja kuoleman kentältä-teos esittää sotaa reaalisesti valkoisen paatoksen läpi. Valkoiset eivät kuitenkaan ole puhtaan valkoisia, vaan heidän joukossaan on myös teennäisiä ja koreilevia ihmisiä. Sotarunoilija myös hetkittäin epäilee kaikkien julmuuksien tarpeellisuutta. Kianto ironisoi romaanihenkilönsä valkoisuutta: pikkaraisessa tuikkumyötäisessä Suursalo julistautuu valkoiseksi anarkistiksi. Mutta totta toinen puoli: näin sotarunoilijan identiteetti erosi molemmista osapuolista.
Mahdollisesti on olemassa vielä henkilökohtaisempikin syy siihen, miksi Kiannon piti niin kovasti osoittaa yhteiskuntakelpoisuutensa ja erityisesti seksuaalinen siveellisyytensä valkoisessa Suomessa. Syynä oli hänen särkyvä avioliittonsa Hildur Molnbergin kanssa ja tuore avoliittonsa Siviä Karpin kanssa. Kianto ilmoitti avoimesti halunsa ylläpitää kahta vaimoa. Asiasta nousi suuri kohu, ja Kianto joutui naisineen aikamoiseen henkilökohtaiseen pyörrytykseen.
Kianto tilitti asemaansa hänen kanssaan kirjeenvaihdossa olleen Lyyli Voutilaisen kanssa. Elokuussa 1917 Kianto kirjoitti, kuinka heillä Siviä Karpin kanssa oli vaikeuksia asunnon saamisessa, koska ihmiset kavahtivat Kiantoa ja tämän uutta lemmittyä. "Kirjailijana olen joutunut sellaiseen pyörteeseen, josta ei enää pääse, niin jää vain viimeinen kysymys: kannattaako elää ensinkään? Vai olisiko triangelia lopetettava jollakin hirmuiskulla?... Ainoa toiveeni olisi kerran saada kostaa häpäisijöilleni ja todistaa maailman tekosiveys ja väärä tuomio!"
Lokakuussa 1917 hän uskoi jo olevansa "Suomen suurin rikoksentekijä, jonka kuka tahansa saa keihästää ja kaikki siitä iloitsisivat... Vaimonsa pettänyt mies - - niinpä tietysti, mutta psykologia ei ole jokaisen ongittavissa - - olisi pitänyt vuosia seurata erämaan kirjailijan sielun kaihoja... Erämaa pohjaton, sanoin selittämätön ikävä - - kauniin rouvan raivopäisyyteen asti aiheettomastikin kehittynyt mustasukkaisuus - - koko nuorukaiselämäni pidättyväisyys naisista silloin kun toverit kulkivat porttoloissa ja istuvat nyt kunnioitettuna professoreina tai piispoina... Minua verisesti loukkaa kun joku Santeri Alkio syyttää MINUA kotiopettajani 'raiskaamisesta' - hävetköön."
Marraskuussa 1917 Kianto moitti kirjeessään Eino Railoa. "Koetat uskottaa minulle että avomielisyyteni ihmisenä ja kirjailijana on muka vain lääketieteessä tunnettua neurasteniaa... päättäköön jälkipolvi mitä koko elämäni on, enhän sitä ole mallina tyrkyttänytkään ja itsetunnustuksissani on ehkä lopuksikin enemmän kirjailijaa, joka luulee maailmaa tunnustustensa arvoiseksi kuin epänormaalia potilasta. Kun et ole minusta uskonut parasta hengen alalla, koetat tietysti kirkasjärkisenä etsiä psykologista avainta harvinaiseen esiintymiseeni."
Maaliskuussa 1918 tilanne oli muuttunut, ja Kianto katsoi, että häntä kirjailijana jo kunnioitetaan, mutta muuten heitä Siviän kanssa häväistiin. Siviän vihjailtiin olleen "yleisen naisen". "Koko valkoinen Suomi valehtelee - kirous heille ja helvetti heille - raukoille - jotka panettelevat eivätkä usko totuutta."
Syksyllä 1918 Kianto vakuttaa kirjeessä äidilleen kuuntelevansa vain omantuntonsa lahjomatonta ääntä: "Minä en kuuntele maailman ja auktoriteetin ja rouvasmoraalin pilkkaa... minä en voi sietää että kumpikaan rakkaistani ottaisi uutta miestä... Pyydän äiti, älä kajoa asiaan. En pidä koskaan syntinä omistaa kaksi naista silloin kun en halua harjoittaa salavuoteutta... Olkoon se Ilmari Kiannon privilegium, josta sopii kirjoittaa tohtoriväitöskirja kuoltuani."
Kun Kiannon sotakirjalle ei löytynytkään kustantajaa, Kianto kirjoitti joulukussa 1918 Eino Railolle, ettei tämä sovellu edes hänen kengännauhojensa solmijaksi. Kiannon mielestä kirjan isänmaallisuus olisi kestänyt vertailun muiden sotakuvausten rinnalla: "Sinä tartuit naisten ruumiisiin ja tahdoit häpäistä minua aivankuin et sinä ikinä olisi syventynyt suurten kirjailijain sodankuvauksiin, kun tahdotaan paljastaa ihmissielun tunteet alastomuudessaan... Sinä sekoitit tähän sotakirjaan paljon persoonallista mielipahaasi minun kaksoisavioliittoani kohtaan."
Kianto näki julkisen maineensa ja sotakirjan kielteisen julkaisupäätöksen välillä yhteyden. Kiannon maine korpimaan donjuanina ajoi hänet korostamaan omaa siveellistä suoruuttaan punaisten eläimellisyyden julistamisen kautta. Kianto kävi kahden rintaman sotaa, jossa hän punaisille kuolemansäkeitä sepitellen tukki häntä arvostelleiden valkoisten paheksuvia suita.
Kari Tapani Koskela
Lähteet
(mm):
Ilmari Kianto, Elämän ja kuoleman kentältä, 1928.
Ilmari Kiannon kirjeet 1917-1918 Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran kirjallisuusarkistossa.
Jalo Heikkinen, 1996: Jalo Heikkinen, Ilmari
Calamnius I, Suomussalmen kulttuurilautakunta, 1996.
Reijo Heikkinen,
Fiktiota vai faktaa? Korpikirjailija poliittisen historian
dokumenttaristina teoksessa Turun koulu, Juhani Paasivirran
70-vuotisjuhlakirja, Turun yliopisto, 1989.
Maria-Liisa Nevala, Ilmari Kianto, Anarkisti ja
ihmisyyden puolustaja, Pieksämäki, 1986.
Matti Pulkkinen, Ilmari Kiannon tuotannon
antiklerikaalinen
tematiikka, sen tausta ja sen diskurssi vuosina 1896-1918,
julkaisematon lisensiaatintyö, Helsingin yliopisto, 1989.