Auschwitz/Birkenau
-keskitysleirin komendantti Rudolf Höss kirjoitti
muistelmansa vuosina 1946-1947 puolalaisessa vankilassa. Siihen
kehottivat häntä puolalainen psykologi, professori Stanislaw Batawia ja
Puolan sotarikoskomission syyttäjä professori Jahn Sehn.
Näissä
otoksissa Höss langettaa rivien välissä syyn juutalaisten
joukkomurhasta juutalaisille itselleen. Muuallakin muistelmissaan hän
kuvailee leirilla nälkiinnytettyjä ja työllä uuvutettuja vankeja
erikoislaatuisina olentoina, joihin kurjuus ikään kuin kuuluu
olemuksellisesti. Halukkaasti hän unohtaa, että juuri
kansallissosialistit itse aiheuttivat vankien kurjuuden. Hän syyttää
luottotehtävissä olleita vankeja tunteettomuudesta ja tulkitsee heidän
käyttäytymistään valheellisesti. Omaa tunteettomuuttaan hän pitää
sankarillisena, käskyjä noudattavan sotilaan pakkona. Höss hirtettiin
Auschwitzissä 16.4.1947.
- - -
Keväällä 1942 (tammikuussa) ensimmäiset juutalaiset Ylä-Sleesiasta saapuivat. Heidät oli kaikki määrätty tuhottavaksi. Heidät johdatettiin niityn(myöhemmin sitä kutsuttiin Birkenaun B-II-osaksi) poikki kulkevaa liuskaa pitkin maatilalle, jota kutsuttin bunkkeri numero yhdeksi. Leirin komendantti Aumeir, Palitzsch ja muutama muu parakkiupseeri johtivat heitä ja juttelivat heille arkipäiväisesti kysellen heidät ammateistaan ja koulunkäynnistään. Kun he pääsivät maatilalle heidän käskettin riisuutua. He menivät ensin aivan rauhallisesti huoneisiin, jossa heidät oli muka määrä disinfektioida. Mutta tässä vaiheessa jotkut alkoivat epäillä pahinta ja kuiskia tuhoamisesta ja tukehduttamisesta. Paniikki levisi välittömästi. Ne jotka vielä seisoivat kammion ulkopuolella tungettiin sisään nopeasti ja ovet pultattiin kiinni.
Seuraavissa kuljetuksessa hermostuneet tai järkyttyneet vangit tunnistettiin ja heitä tarkkailtiin koko ajan. Häiriköt vietiin heti ja huomaamattomasti talon taakse ja ammuttiin pienikaliberisella pistoolilla, jonka ääntä muut eivät voineet kuulleet. Sonderkommandon (vangeista koottu osasto, joka ohjasi vankeja kammioihin, keräsi heidän vaattensa, ajoi hiukset, veti hampaat vainajilta ja poltti ruumiit) läsnäolo ja siihen kuuluneiden vankien tyyni käytös auttoi rauhoittamaan levottomat ja epäluuloiset. Jotkut Sonderkommandon jäsenistä menivät jopa kammioihin sisään ja viipyivät siellä viime hetkiin saakka rauhoittaakseen vankeja samalla kun SS-vartija seisoi kammion ovella. Tärkeintä oli tietysti järjestyksen ja hiljaisuuden ylläpitäminen riisuutumisen aikana. Jos joku ei halunnut riisuutua, toisten jo valmiiden tai jokusen Sonderkommandon jäsenen täytyi auttaa.
Nekin, jotka vastustivat saatiin rauhallisella puheella ja tyynellä käytöksella riisuutumaan. Sonderkommando, joka koostui vangeista oli hyvin tarkka siitä, että toimitus sujui niin nopeasti, ettei uhreille jäänyt aikaa ajatella sitä, mitä oli tapahtumassa. Itse asiassa Sonderkommandon innokas apu toimituksen aikana oli hyvin kummallista. En koskaan nähnyt tai edes kuullut heidän sanallaakaan vihjaavan kaasukammioon meneville siitä, mikä heidän kohtalonsa oli oleva. Päinvastoin he tekivät kaikkensa huijatakseen heitä. Ennen kaikkea, he pyrkivät tyynnyttelemään niitä, jotka näyttivät arvaavan, mitä edessä oli. Vaikka uhrit eivät uskoneetkaan SS-sotilaita, he luottivat täydellisesti oman rotunsa jäseniin. Tämän vuoksi Sonderkommando koostui aina juutalaisista, jotka olivat kotoisin samasta maasta kuin ne, jotka olivat lähetetyt kaasukammioon.
Uudet tulokkaat kyselivät elämästä leirissä ja aiemmissa kuljetuksissa tulleista sukulaisistaan ja ystävistään. Oli mielenkiintoista katsella, kuinka Sonderkommandon jäsenet valehtelivat heille ja kuinka he korostivat valheitaan luottavaisin elein ja sanoin. Monet naiset piilottivat lapsiaan vankien yltään riisumiin vaatekasoihin. Sonderkommando oli hyvin valpas. He puhuivat ja puhuivat kunnes saivat taivuteltua äidin ottamaan lapsen mukaansa. Naiset piilottivat lapsiaan, koska he ajattelivat disinfektioprosessin vahingoittavan heitä. Pikkulapset itkivät enimmäkseen sen vuoksi, koska paikka, jossa heidän piti riisuutua oli epätavallinen. Mutta kun äidit ja Sonderkommandon juutalaiset rohkaisivat heitä, he rauhoittuivat ja jatkoivat leikkejään, kiusoittelivat toisiaan, ja menivät kaasukammioon lelujaan kanniskellen.
Seurasin myös kuinka joillakin naisilla, jotka epäilivät tai tiesivät, mitä oli tekeillä, oli tarpeeksi rohkeutta leikkiä lastensa kanssa ja puhua heille lempeästi, vaikka kuolemanpelko heijastui heidän kasvoiltaan. Kerran muuan nainen, jolla oli neljä lasta ohitti minut hyvin hitaasti. He pitivät kaikki toisiaan kädestä kiinni pienimpiä tukien. Nainen astui hyvin lähelle minua ja kuiskasi viitaten neljään lapseensa: "Kuinka voitte murhata nämä kauniit, suloiset lapset? Eikö teillä ole lainkaan sydäntä?"
Toisella kerralla vanha mies sihahti ohittaessaan minut: "Saksa saa maksaa katkerasti juutalaisten joukkomurhista." Puhuessaan hänen silmänsä hehkuivat vihaa. Tästä huolimatta hän meni urheasti kaasukammioon muista huolehtimatta .
Muuan toinen nainen muistuu mieleeni. Hän auttoi taitavasti pieniä lapsiaan ja ja vanhaa naista riisuutumaan juosten ja touhuten ympäriinsä. Kun ryhmän piti astua kammioon hänella oli kaksi lasta vierellään ja hän kiinnitti huomioni levottomalla olemuksellaan. Hän ei näyttänyt lainkaan juutalaiselta. Tässä vaiheessa nämä lapset eivät enää olleet hänen kanssaan. Jatkuvasti hän puhui pehmeästi ja rauhallisesti niille jotka eivät vielä olleet riisuutuneet ja hän seisoi muutamien muitten lasten rinnalla loppuun asti. Viimeisessä ryhmässä hän meni itse bunkkeriin. Ovella hän pysähtyi ja sanoi: "Tiesin alusta lähtien että meidät tuotaisiin Auswitzschiin. Minä tulin valituksi työhön menevien joukosta, koska otin lapsia syliini. Halusin kokea prosessin täysin tietoisesti ja tarkkaan. Toivon että kaikki käy nopeasti. Hyvästi!"
Toisinaan jotkut naiset alkoivat äkkiä kirkua kauhistuttavasti riisuutuessaan. He raastoivat hiuksiaan ja käyttäytyivät kuin mielipuolet. Heidät vietiin nopeasti rakennuksen taakse ja heitä ammuttiin pienikaliberisella pistoolilla niskaan. Joskus kun Sonderkommando oli jättämässä huoneen, naiset tajusivat kohtalonsa ja alkoivat singota kaikenlaisia kirouksia meille. Kun ovia suljettiin näin naisen, joka yritti sysätä lapsiaan kammiosta ulos. Itkien hän huusi: "Miksi ette anna edes kultaisten lapsieni elää?" Tämän kaltaisia sydäntä särkeviä tapauksia oli useita ja ne vaikuttivat kaikkiin, jotka olivat paikalla.
- - -
Kuten olen jo usein toistanut juutalaisilla on hyvin vahvat perhesiteet. He ripustautuvat toisiinsa kuin iilimadot, mutta sen perusteella mitä minä olen nähnyt heiltä puuttuu solidaarisuuden tunne. Kuvittelisi että heidän asemassaan he pyrkisivat suojelemaan toisiaan. Mutta ei, asia oli juuri päinvastoin. Kuulin ja myös itse näin juutalaisia, jotka ilmoittivat piiloutuneiden juutalaisten osoitteita. Nämä juutalaiset tulivat erityisesti Länsi-Euroopasta.
Nainen, joka oli jo kammiossa huusi erään juutalaisperheen osoitteen SS-sotilaalle. Muuan mies, joka päätellen hänen pukeutumisestaan oli paremmista yhteiskuntaluokista antoi minulle paperinpalan jossa oli pitkähkö lista hollantilaisia perheitä, jotka piilottivat juutalaisia. En osaa selittää, mikä motivoi heidät paljastamaan nämä tiedot. Oliko se henkilökohtainen kosto, vai olivatko he mustasukkaisia, koska he eivät halunneet antaa toisten elää?
Yhtä kummallista oli Sonderkommandon jäsenten käytös. Kaikki tiesivät varmasti, että kun työ oli tehty he kärsisivät saman kohtalon kuin tuhannet rotunsa jäsenet olivat tehneet ennen heitä. Tästä huolimatta he tekivät työtään riisuutumisen aikana kiihkeästi ja huolellisesti, mutta tarpeen vaatiessa käyttivät myös väkivaltaa riisuutumaan haluttomia kohtaan. Tämä ällistytti minua aina. He eivät koskaan puhuneet uhreille siitä, mikä heitä odotti. He ohjasivat häiriköt ulos ja huolehtivat heistä tiukasti, kunnes heidät oli ammuttu. He kuljettivat näitä uhreja sillä tavoin, etteivät nämä voineet nähdä NCO:ta, joka odotti valmiina aseen kanssa. Tämä mahdollisti laukauksen niskaan niin etteivät uhrit tienneet mitään. Samalla tavoin he käyttäytyivät sairaiden ja raihnaisten kanssa, joita ei voitu panna kaasukammioon. Kaiken he tekivät ammattilaisen tavoin aivan kuin olisivat itse olleet tuhoajia.
He repivät ruumiit kaasukammioista, poistivat kultahampaat, leikkasivat tukat ja kantoivat ruumiit sitten kaivantoihin tai uuneihin poltettavaksi. Tämän lisäksi heidän oli huolehdittava ruumiskaivantojen palamisesta, valutettava kasaantunut ihmisrasva pois ja kaivettava reikiä ruumisvuoriin hapen ylläpitämiseksi. Kaiken tämän he tekivät välinpitämättömän tyynesti aivan kuin se olisi ollut arkipäiväistä työtä. Ruumiita kiskoessaan he tupakoivat tai söivät. Karkeinkaan työ, ei edes joukkohaudasta kaivettujen mätien ruumiiden polttaminen estänyt heitä pureksimasta jotakin. Usein sattui niin, että Sonderkommandon juutalaiset näkivät läheisiä sukulaisiaan ruumiiden tai kammioon menevien joukossa. Vaikka liikutus näkyikin heidän kasvoillaan, koskaan ei tapahtunut mitään.
Seuraavaa tapausta olin itse näkemässä. Kun ruumiita oltiin kiskomassa ulos yhdestä kaasukammiosta, muuan Sonderkommandon jäsen äkkiä pysähtyi ja jäi seisomaan kuin salaman lyömänä. Sitten hän veti ruumiin muiden joukkoon ja jatkoi tovereittensa auttamista. Kysyin Kapolta, mitä oli tapahtunut ja hän sai selville, että säikähtänyt juutalainen oli löytänyt vaimonsa vainajien joukosta. Tarkkailin häntä jonkin aikaa tämän jälkeen huomaamatta hänessä mitään outoa. Hän istui muiden kanssa ja söi aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kykenikö hän todella salaamaan tunteensa nöin täydellisesti, vai oliko hän niin paatunut, ettei tälläinen tapaus liikuttanut häntä lainkaan?
- - -
Oli sanomattakin selvää, että Hitlerin käsky oli meille kaikille kiertämätön tosiasia niin kuin sekin, että SS:n velvollisuus oli toteuttaa se. Siitä huolimatta salaiset epäilyt kiduttivat meitä. Salaisimpia epäilyjäni en voinut paljastaa kenellekään missään olosuhteissa. Minun oli kyettävä olemaan kuin kivi kohdatessani kaiken tämän hirvittävän, vakavan käskyn toteuttamiseen liittyvän vaistämättömyyden ja minun täytyi osoittaa varmuuuteni kaiken tavoin voidakseni pakottaa alaiseni jaksamaan.
Kaikki katsoivat minua. Kaikki tahtoivat nähdä minkälaisen vaikutuksen työmme teki minuun ja kuinka minä reagoin. Kuljetusten aikana minua tarkkailtiin kiinteästi. Kaikesta mitä sanoin keskusteltiin tarkkaan. Minun täytyi kaikkien välikohtausten aiheuttaman jännityksen jälkeen ponnistella valtavasti pysyäkseni varmana, etteivät sisäiset epäilyni ja ajatukseni milloinkaan näkyisi. En voinut edes kääntää katsettani pois, silloin kun voimakas inhimillinen tunne kasvoi minussa. Minun täytyi seistä ja katsella kylmästi, kun äidit menivät kaasukammioon nauravine tai itkevine lapsineen.
Kerran kaksi pientä lasta olivat uppoutuneet leikkiinsä eikä heidän äitinsä raaskinut keskeyttää heitä. Eivät edes Sonderkommandon juutalaiset halunneet koskea lapsiin. En koskaan unohda äidin vetoavaa katsetta, hän varmasti tiesi mitä oli tekeillä. Ihmiset kaasukammiossa olivat tulossa levottomiksi, ja kaikki katsoivat minuun. Minun oli toimittava. Annoin komentovuorossa olevalle kersantille merkin ja hän poimi kirkuvat ja potkivat lapset käsivarsiinsa ja kantoi heidät kaasukammioon äitinsä viereen, joka itki sydäntä särkevästi. Uskokaa minua, tunsin säälistä maan pettävän jalkojeni alla, mutta minun ei annettu osoittaa minkäänlaisia tunteita.
- - -
Lähde:
Kommandant in Auschwitz: Autobiographische Aufzeichnungen, Stuttgart,
1958.
(Kirja on myös suomennettu nimellä Auschwitzin komendantti:
SS-Obersturmbannführer Rudolf Hössin omaelämänkerta, Helsinki, 1959.
Kyseistä suomennosta ei käytetty tässä.)
Kuvaus Rudolf Hössin teloituksesta.