"Tasavallassa ihmiset ovat tasa-arvoisia; tasa-arvoisia he ovat myös yksinvaltiudessa: edellisessä he ovat tasa-arvoisia, koska he merkitsevät kaikkea, jälkimmäisessä, koska eivät merkitse mitään." (Montesquieu, Lakien henki)
Raamatun Danielin kirjassa kerrotaan, että babylonialainen pakana, kuningas Nebukadnessar oli unessa nähnyt veistoksen, loistavapintaisen ja häikäisevän suuren. Pää oli luomuksella ollut puhdasta kultaa, rinta ja käsivarret hopeaa, pronssia vatsa ja reidet; sääret patsaalla olivat olleet osaksi rautaa ja osaksi savea. Omavoimaisesti vierivä kivi oli murskannut ensin patsaan jalat ja lopulta koko komeuden.
Keskiajan
Euroopan kirkolliset oppineet uskoivat unen kertovan historiasta ja
ennustavan tulevaa: Rooma oli ollut luja, kultainen valtakunta,
Bysantti hopeinen; Kaarle Suuren valtakunta oli ollut jo pehmeämpää
pronssia ja viimeinen Euroopan maallinen muunnos, myöhäiskeskiajan
mahtitekijä, Pyhä Saksalais-Roomalainen keisarikunta oli epäharmoninen,
osin savijalkainen ja osin raudanluja jättiläinen. Tämän
tasapainottoman eurooppalaisen yhtenäisvallan jälkeen koittaisi
maailmanloppu ja alkaisi uusi aika, Jumalan ikuinen valtakunta.
Kirkon yhteiskunnallisen aseman kannalta toiveiden muovaaminen,
valvominen ja ohjaaminen oli elintärkeää. Keskiajalla toiveisiin
tarrautui Euroopassa voimallisimmin kristillinen kirkko. Se oli
tehokkaasti organisoitunut koneisto, joka verotti, opetti, kävi
sotia ja valmisti alamaisiaan ajattomaan aikaan, maailmanloppuun.
Ideologiat ja maailmankatsomukset ovat toivein koristeltuja ja
unelmin verhoiltua aikaa.
1.
Keskiajan kirkollinen sivistyneistö ennakoi Euroopan olevan tuhoon
tuomitun. Jumala oli aikojen alussa parhaan mahdollisen maailman
lisäksi luonut itse ajan. Silti tämä rajallinen olemassaolo tiesi
Jumalan armosta osallisille hyvää. Augustinus, Numidiassa,
nykyisessä Souk Ahrasissa, Algeriassa vuonna 354 syntynyt
oppinut oli teoksessaan De civitate Dei(410)
luonut teorian, jonka pohjalta Nebukadnessarin unta tulkittiin: kirkko
oli ja pysyi, vaikka koko maallinen belsebuubin valtakunta, Civitas
diabol
oli muutoksen kourissa. Maallisten ruhtinaiden virkamiehet ja
veronkantajat, kuninkaat ja caesarit tulivat ja menivät. Oppinut
maailman ymmärtäminen edellytti kykyä sovittaa kulloinenkin hetki
Jumalan luomalle aikajanalle alun ja lopun väliin: oli vain tulkittava
merkit ja enteet oikein. Itse ajan määrittelystä Augustinus oli
luopunut: hänelle riitti intuitio, sisäinen tunne, joka kertoi mistä
oli kyse, vaikka ymmärrys ei tätä tunnetta sanoiksi kyennytkään
pukemaan.
Antiikkiin ja uusplatonismiin teorioissaan nojanneen Augustinuksen ansiot eivät eurooppalaisessa aateperinnössä pääty tähän. Hän uskoi ratkaisseensa Jumalan kaikkivaltiuteen sisältyvän ongelman. Augustinusta vaivasi se, miksi kaikkivaltias, hyvä Jumala salli maallisen pahuuden. Kuten tiedämme Augustinus löysi pulmaan varsin nokkelan ratkaisun. Hän keksi, että Jumala oli luonut vapaan tahdon. Hän oli lahjoittanut ihmiselle toivon ja tämä inhimillinen tahto - eikä suinkaan Jumala - kylvi maailmaan pahaa.
Oli siis olemassa kaksi aikaa. Ensinnäkin Jumalan ajaton todellinen aika ja toiseksi maallinen, inhimillisten halujen rytmittämä väliaikainen aika. Augustinuslainen dualismi on vuosisatoja muotoaan muuttaen jakanut eurooppalaisen ihmisen mieltä intohimojen aikaan ja ihmisen toiveista riippumattomaan maailmaan. Väärässä ajassa ihminen kärsii. Hänen omatuntonsa ei jätä häntä rauhaan. Merkitysten eksistentaalinen etsintä synnyttää yhä uudelleen toiveita todellisesta ja oikeasta ajasta, mutta maallisena olentona hänen on kuitenkin etsittävä ajattomia unelmiaan ajallisesta todellisuudesta.
2.
Leo Tolstoi oli harras uskovainen, jyrkkä individualisti ja
antiklerikaarinen anarkisti. Hän uskoi ihmisen löytävän jumaluuden
hengen sisästään. Syvin ihmisyys - aito siis - oli mahdollista vain
yksilön itsetuntemuksen kautta. Silti Tolstoin
mielestä yksilöillä, esimerkiksi Napoleonilla ei ollut historiassa
tekijän osaa eikä onnekkaan arpaa. Kirjailija kuvaa
Napoleonin pöyhkeänä kukkoilijana, joka piti omia ajatuksiaan
loistavina vain, koska hän niitä ajatteli. Ehkä sentään joillakin
erikoisilla persoonilla oli Tolstoinkin mielestä taito aavistaa
kohtalon käänteet. Sodassa ja rauhassa (1864-1869) ruhtinas
Andrei huomasi taistelun aattona luottavansa Kutuzoviin varsin oudoin
perustein: "Hän
ei keksi mitään, hän ei ryhdy mihinkään, mutta hän kuuntelee kaiken,
muistaa kaiken, asettaa kaiken paikalleen, ei häiritse mitään
hyödyllistä eikä salli mitään vahingollista. Hän ymmärtää että on jokin
voimakkaampi ja merkitsevämpi kuin hänen tahtonsa - tapahtumien
väistämätön kulku [- - ] ." Luovasti laiska Kutuzov oli yhtä
aikansa hengen kanssa. Nerous oli salaista ajan tajua.
Vapaa tahto oli Tolstoin mielestä harhaa. Erhe syntyi ahtaasta näkökulmasta: "Ottaessamme ihmisen tarkastelun kohteeksi ja katsellessamme häntä mistä näkökulmasta tahansa [- -] havaitsemme yleisen välttämättömyyden lain, jonka alainen hän niin kuin kaikki oleva on. Mutta katsellessamme häntä itsestämme käsin, sitä minkä me tiedostamme, tunnemme itsemme vapaiksi." Aika muunsi vapaan tahdon vastakohdakseen. Toiveissaan ihminen kuvittelee olevansa vapaa.Todellisuudessa hänen toivonsa riippuu syyn ja seurauksen väistämättömästä ketjusta. Ranskan vallankumous, Ludvig XVI mestaus, jakobiinien poliittinen terrori ja Napoleonin valtaannousu seurasivat toisiaan sisäsyntyisesti, väistämättömästi vyöryen. Se mitä tapahtui ennen ohjasi ehtymättä sitä, mitä tapahtui jälkeen.
Teoreettisesti Tolstoin oppi ei ratkaisevasti eroa Euroopan keskiaikaisesta ajattelusta. Keskiajalla käsitteiden ennen ja jälkeen välillä oli vain vivahde-ero. Perisyntisen ihmisen oli mahdotonta luoda nykyhetkeen mitään uutta, vaan hänen piti olemuksensa mukaisesti astua osaksi maailmallista hierarkiaa enkelten ja eläinten väliin toteuttamaan määrättyä orgaanista osaansa. Kaikenkarvainen individualismi, omaehtoinen yrittäminen, uuden ja ennen kokemattoman synnyttäminen maailmaan oli itseasiassa perverssi ajatus, koska Jumala oli muovannut maailman valmiiksi: mitä siihen oli lisäämistä!
Käytännössä ajattelutavoilla on suuri ero. Tolstoi etsi Jumalaa itsestään: keskiajan oppineet etsivät ihmisestä perkelettä. Tolstoi kuvasi teoksissaan nerokkaasti ihmisten erilaisia sosiaalisia rooleja, tekopyhyyttä ja ulkokultaisuutta. Hän suhtautui ihmisten erilaisiin toiveisin uteliaasti: olihan yhteinen ihmisolemus olemassa vain erilaissa yksilöissä, kun taas kirkon oppineille Jumalan sanasta poikkeaminen, individualismi vei kadotukseen. Ihmisellä oli turmeltunut luonto, hänen ainoa mahdollisuutensa oli Jumalan armo ja usko oikeaoppisen kirkon helmassa. Pahat ihmiset olivat maallisine toiveineen astuneet olioiden oikean järjestyksen ulkopuolelle. He olivat epäihmisiä ihmisen kuoressa.
3.
Venäläinen bolshevikki Vladimir Uljanov, taiteilijanimeltään
Lenin
uskoi teoriansa olevan voittamattoman, koska se hänen mielestään
vastasi täydellisesti todellisuutta. Bolshevikkien toiminta ei hänen
mielestään perustunut jonkun satunnaisen ihmisen tahtoon, vaan
todelliseen, ihmisen teoista ja haluista riippumattomaan kehitykseen.
Leninin poliittisen vastustajan, saksalaisen Karl Kautskyn mukaan työväenliikkeen tuli ikään kuin omissa asemissaan odotellen seurata kapitalismin kypsymistä kohti sosialismia. Leninin tavoin Kautsky uskoi ajan olevan sosialidemokratian puolella, eikä väite 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla näyttänytkään täysin tuulesta temmatulta.Bismarckin sosialistilaeista ja tehokkaasta preussilaisesta poliisilaitoksesta huolimatta sosialidemokraattinen puolue niveltyi yhä kiinteämmin saksalaiseen yhteiskuntaan ja lisäsi samalla poliittista kannatustaan. Näytti siltä, ettei historian pyörää käynyt kääntäminen. Ajan kulku lupasi työmiehelle toivoa verkkaisesti, mutta vakaasti edistyen. Maailmansodan puhjetessa vuonna 1914 saksalaiset sosialistit olivat jo kiinteä osa Saksan keisarikuntaa. Ilman sosialidemokraattien poliittista tukea Saksan sotaponnistelut olisivat olleet ratkaisevasti heikompia.
Lenin pilkkasi Kautskya luopioksi. Leninin mielestä piti ajan pyörään tarttua ankarasti ja heti oivallisten olojen koittaesssa. Tuskinpa firenzeläisen Niccolo Machiavellin vuonna 1513 kirjoittama Ruhtinas oli Leninille vieras teos. Machiavelli neuvoi ruhtinasta käyttämään kaikkia, myös moraalisesti tuomittavia keinoja puolustaakseen hyveellistä yhteisöä: piti olla leijona ja kettu samalla kertaa. Likaiset keinot eivät lianneet oivalliseksi arvioitua päämäärää. Leniniläisen etujoukkopuolueen piti käydä ajan rattaille ja tarttua härkää sarvista. Aika oli leninismissä organisoituneen eliitiin, ajan itsensä valitsemien suurmiesten ohjaksissa. Rohkean kohdatessaan ja suotuissa oloissa Fortuna taipuisi. Vapaa tahto puolestaan oli jotakin antirationaalista, epähistoriallista, porvarillisen yhteiskunnan luoma illuusio, jonka proletariaatin diktatuurin suuri luuta lakaisisi tieltään.
Historiallisesta kehityksestä pienten ihmisten toiveiden teurastuspenkkinä oli muistuttanut jo vuonna 1830 leninismistä täysin tietämätön saksalainen filosofi, Berliinin yliopiston professori G. W. F. Hegel. Hegel tiesi, että maailmanhengen polkua valaisevat suuret yksilöt runnoivat pikkuihmiset arkirutiineineen väistämättä alleen. Tolstoista poiketen Hegel piti Napoleonia esimerkkinä uuden ajan traagisesta airuesta. Hegelin mukaan maailmanhenki oli viekas. Se maksatti laskun täydellistymisestään yksilöiden karikkoisissa intohimoissa. Kokonaisuus oli jotain muuta kuin pienet osasensa. Traditiota seurasi myös Josef Stalin. Kun Neuvostoliiton teollistamiseksi tarvittiin pääomaa, toteutti hänkin vain väistämätöntä historiaa murhauttaessaan ja ryöstäessään pientalonpoikia - eiväthän he ihmisiä olleet, vaan "yhteiskuntaluokan" edustajia. Stalinismissa kiteytyi kirkkaimmilleen marxismi-leninismin aikakäsitys. Tätä lieneekin Pentti Saarikoski tarkoittanut runossaan Talvipäivänseisauksena: "Marxin virhe on Lenin/ niinkuin Stalin on Leninin virhe/ mutta Stalin ei tehnyt virheitä."
Leninismi on viehättänyt eurooppalaista älymystöä, koska aate dialektisessa sanahelinässään suo joustavia mahdollisuuksia maailman käsitteellistämiseksi. 1800-luvun lopussa radikaali älymystö kohtasi teollistumisen pyörteissä elinehtojensa kurjistumisesta hätääntyneet ihmiset, joita osin puhuteltiin vuosisatoja eläneiden ajatusmallien kautta. Käsitteisiin luokkataistelu ja edistys, tasa-arvo ja työväenluokan väistämätön voitto latautui toivon täyttämä tuonpuoleinen onni,. Siinä rakentui pysyvä vapauttava hierarkia, jossa yksilön omin avautuu alistumalla ihmisen tahdosta riippumattoman auktorin syleilevään huomaan. Leninistinen tasa-arvo sisälsi suuren aurinkoisen johtajan ja elitistisen puolueen kaikkivaltiaan kurin. Leninismi toisti keskiaikaikaista olemusajattelua. Jumala historian liikuttajana tai kommunistinen puolue edistyksellisen teorian ensinyrkkinä merkitsi sitä, että tulevaa luettiin historiasta. Se joka tunsi historian lait, tiesi toiveet ja tunsi huomisen.
Keskiajan ja uuden ajan alun noitavainoille oli lukuisia poliittisia ja yhteiskunnallisia syitä, mutta niitä voidaan saksalaista sosiologi Max Weberiä mukaellen kuvata myös prosessiksi, jossa Eurooppaa puhdistettiin epätäydellisistä olioista. Vastaava toistui Stalinin ja Hitlerin leireillä ja Aasiassa Maon kulttuurivallankumouksessa. Todellisuus piti järjestää vastaamaan paremmin oikeaa, luonnollista tai säädettyä aikaa.
4.
"Syyt, peräkkäisyys, toisen oleminen toista varten,
suhteisuus, pakko, lukumäärä, laki, vapaus, peruste, tarkoitusperä ovat
vain meidän kuvitelmaamme [ - -] todellisessa elämässä tulee
kysymykseen vain voimakas ja heikko tahto." Friedrich Nietzschen
runollisessa filosofiassa (tai filosofisessa runoudessa) ihmistä
ohjasivat vietit, seksuaaliset ja tiedostamattomat halut, joista
määräävin oli vallantahto. Nietzsche on edelleen kiistelty filosofi,
jonka ajatuksia kansallissosialistit Saksassa sotkivat rotuteorioihinsa.
Nietzschelle maailma ja sen aika oli olemukseton, irrationaalinen vallantahdon luomus. Yksilön oli kohottava yli-ihmisyyteen, ylitettävä itsensä. Ajatukseen yli-inhimillisyydestä sisältyy alistamisen ja alistumisen siemen. Lienee mahdotonta ajatella yli-inhimillisyyttä vertaamatta sitä ns. tavalliseen ihmisyyteen, ihmisiin moraalisesti alemmalla tasolla.
Ali-ihmiset tahtovat Nietzschen mukaan ruusuista ja turvallista elämää. He elävät vailla aitoja toiveita, ilman jaloja unelmia. He ovat demokratian ja tasa-arvon orjia, mukavuudenhaluista massaa. Kristinuskon ja tasa-arvon ennusoppien avulla on "saatu syntymään kääpiöitynyt, melkein naurettava laji, laumaeläin, jotakin nöyrää, sairaalloista ja keskinkertaista, nykyinen eurooppalainen." Nietzsche oli sitä mieltä, että "kaikki kovuus, väkivaltaisuus, orjuus, vaara ulkona ja omassa sydämessä, kaikenlainen salakähmäisyys, stoalaisuus, viettelytaito ja pirullisuus, kaikki ihmisessä ilmenevä paha, peljättävä, tyrannimainen, petoeläimen ja käärmeen kaltainen on omansa korottamaan 'ihmisen' lajia yhtä hyvin kuin sen kaiken vastakohta." Elämä on taistelua, vahvin voittamaton. Aika on yhtä kuin vahvin tahto."Se mitä sanotaan 'tahdon vapaudeksi' on olennaisesti ylemmyys-affeksi suhteessa siihen, jonka täytyy totella: 'minä olen vapaa', 'hänen täytyy totella' ". Yli-inhimillisyys syntyy vasta vallantahdon realisoituessa, vasta sitten, kun toiset ovat alistettuina, kun erot ihmisyydessä ovat selkeät. Yli-ihminen tarvitsee alempaansa ollakseen täydellinen. Vasta yli-ihmisessä kristallisoituu ihmiskunnan toivo.
Syntyään Saksan juutalainen, Yhdysvalloissa 1973 kuollut filosofi Leo Strauss piti Nietzschen ajattelua viimeisenä vaiheena kolmen radikaalihumanismin aallossa. Nietzscheä olivat edeltäneet ensimmäisinä kaikista Machiavelli sekä englantilaiset Thomas Hobbes ja John Locke. Toisessa vaiheessa suuntausta jatkoi J. J. Rousseau. Ensimmäisen vaiheen jäljet johtavat kapitalistiseen kulutusyhteiskuntaan tai massayhteiskuntaan, kuten termi vuosisadan alussa kuului. (Epäilemättä termin luojat eivät katsoneet kuuluvansa massaan, nykyisin kai puhuttaisiin lottokansasta.) Rousseau loi Straussin mukaan aatteellisen perustan kommunismille ja Nietzsche fasismille. Nämä aallot muodostavat modernin poliittisen ajattelun ytimen. Niille on yhteistä yhä syvempi vieraantuminen hyvän elämän auktoreista, hyvistä lainsäätäjistä, arvoja ohjaavista filosofeista, luonnollisesta hierarkkisesta järjestyksestä. Straussin hahmottama moderni ihminen kuvittelee, ettei hänellä ole muuta menetettävää kuin kahleensa, siksi hän pyrkii päämääräänsä häikäilemättömästi ilman minkäänlaisia estoja. Saatuaan omistukseensa sen, minkä katsoo kuuluvan itselleen, hän haluaa omistaa senkin, minkä omistavat muut.
Kanadalaisen Charles Taylorin
ja Straussin ajattelussa on tiettyjä yhtymäkohtia. He molemmat uskovat
ihmisetiikan omavoimaiseen muotoutumiseen yhteisöllisesti,
sosiaalistumisen kautta. He uskovat yleiseen ja yhtäläiseen
ihmisolemukseen, jota luonnehtii ihmissuhteissa saatu moraalivaisto.
Tätä moraalia määrää itseymmärrys.
Postmodernin kadunkulkijan kysymys hyvän elämän filosofeille lieneekin se, että miksi pitäisi tuntea suurempaa yhteenkuuluvutta yhteisöön, valtioon tai filosofienkaan johtamaan yhteiskuntaan, jos yhteenkuuluvuutta siihen ei tunne? Voiko ylipäätään hyvässä elämässä olla asiantuntijoita, jopa auktoreita? Tuntuu vaikealta määrittää juuri se yhteisö, jonka osa yksilön olisi erottamattomasti oltava. Eurooppa sellaisena yhteisönä on yhtä kaukana kuin maa on taivaasta ellei kauempana.
Straussin mielestä hyvä elämä syntyy vahvan, arvoja säätävän uskonnollisen auktorin alaisuudessa; Taylor ja muutkin ns. kommunistaristit uskovat näiden arvojen kohoavan alhaalta ilman autoritaarista lainsäätäjää. Aika hyvässä elämässä olisi siis tietyssä mielessä ennalta suunnattu, sidottu ihmisluonteen muuttumattomiin piirteisiin. Taylorin mukaan modernien eurooppalaisten yhteiskuntien arvomaailman perusongelmat ovat toisaalta luonnosta ja "olemassaolon suuresta ketjusta" irtautunut individualismi ja toisaalta välineellistynyt järki, joka luonnontieteestä omaksutun mallin avulla kuvitellaan absoluuttiseksi, puhtaaksi. Seurauksena on vieraantuminen aidosta ihmisyydestä, vapauden ja yksilöllisyyden menettäminen yhteisöllisyyden murentuessa. Kommunistareille ihmisen olemus on ajaton ja se voidaan ilmaista käsittein. Tuntiessamme ihmisen olemuksen, voimme ennustaa hänen käyttäytymistään ja tiedämme hänen toiveensa.
5.
Globalisoitumisen rinnalla ihmisten yhteiskunnallinen toiminta onkin
selvästi individualisoitunut. Työelämässä halutaan kaikissa
sosiaaliryhmissä työskennellä entistä yksilöllisemmin - kaikesta
alemmille sosiaaliryhmille propagoidusta tiimiopeista huolimatta.
Nykyinen, arvoja luova mahtitekijä, kulutustavarateollisuus myy
tuotteitaan individualismiin vannoen. Aito tunne on kaikkialla jotakin
ainutlaatuisen henkilökohtaista. Paradoksaalisesti näyttää käyvän niin,
että kun jokainen on henkeen, vereen ja viimeiseen kukkaron kolikkoon
asti yksilö, kaikki muistuttavat toisiaan. Postmoderni individualismi
olisi siis ainakin osin harhaa.
Työn ulkopuolisen ajan lisääntyminen rahvaan, alemman keskiluokan ja työväen piiriissä on historiallisesti katsoen ainulaatuinen muutos. Eurooppa on suurimman osan kirjoitettua historiaansa ollut maatalousyhteiskunta. Tällaisessa yhteiskunnassa vuodenaikaan ja säähän sidottu työ, vellikellon pauke ja auringonkierto ovat olleet ajan syvälle elämään painaneita paaluja. Vapaa-aikaa oli niukasti. Kartanonomistajan, torpparin tai pientalonpojan aika ei juossut samassa tiimalasissa, puhumattakaan kaupunkien porvaristosta. Yksi teollistumisen tuntuvimpia muutoksia oli ajan käsitteen muuttuminen. Luonnon rytmin tilalle astui kello. Aikaa ryhdyttiin mittaamaan tuottavuuden asteilla. Aikaa ostettiin ja sitä myytiin. Edelleenkin ovat lukemattomat ne yritykset, jotka tämän symboliikan pitkiä perinteitä seuraten lahjoittavat pitkä-aikaisille palkolliseen juhlavuosina kellon.
Ihmisten siirtymiseen taloudellisen tuotannon ja yhteiskunnallisen toiminnan piiristä omaan henkilökohtaiseen aikaan liitetään ns. postmoderni pirstalisoituminen tai "suurten kertomusten" katoaminen. Sillä tarkoitetaan sosiaaliryhmiä yhtenäistäneiden taloudellisten rakenteiden ja aatteiden katoamista. Pirstalisoitumista ei kuitenkaan ole käynnissä, jos tarkastelemme Eurooppaa eurooppalaisen lottokansan, ihmisten enemmistön kuluttaman vapaa-ajan näkökulmasta. Vapaa-aika oli aiemmin aateliston ja älymystön etuoikeus. Tällä ajalla oli mahdollista harrastaa tieteitä ja taiteita. Tämä privilegio on nyt hävinnyt. Populaarikulttuurin erilaisissa genreissä toistetaan alati samoja kertomuksia. Aika seisoo, mutta suuri kertomus jatkuu ja voimistuu. Elämäntavoissa ja niihin liittyvissä toiveissa läntiset yhteiskunnat ovat entistä yhtenäisempiä; postmoderni pirstalisoituminen on poliittista ja yhteiskunnallista. Marxin ja Jeesuksen tilalle ovat tulleet maailmanlaajuiset suuryritykset tuotteineen, kännykät ja media, urheilutossut ja uutuustuotteet, Aku Ankka ja Calvin Klein.
Rahvaan vapaa-aika on aikaa, johon perinteisillä yhteiskunnan normikoneistoilla ei ole entisenlaista valtaa. Vapaa-ajan piirissä on mahdollista äänestää markoin tai euroin - tai olla äänestämättä: ei vapaa-aika ole vain tuotesuunnittelijoiden ja mainostajien ohjaamaa elämää, siihen liittyy todellista vapauden kasvua, toisin sanoen mahdollisuuksia valintoihin. Näissä valinnoissa haetaan usein etäisyyttä arkielämän yhteisöihin, arjen aikarytmiin ja tapoihin.
Nykyisin useimmissa eurooppalaisissa demokratioissa sosiaaliset ryhmät ovat entistä liikkuvampia ja muotoaan muuttavia. Kehityksellä on ollut taloudellisia ja yhteiskunnallisia syitä. Vapaa-ajan lisääntyminen on ollut osa tätä prosessia. Vapaus voidaankin määritellä mahdollisuudeksi elää samanaikaisesti eri aikoja. Työn aika rytmittyy toisin kuin aika kotosalla tai harrastusten ja ystävien piirissä. Matkustaminen merkitsee ajan kokemiselle jotain aivan muuta kuin kirjan lukeminen kotona hiljaisuudessa. Ihminen voi kokea olevansa helsinkiläinen, suomalainen ja eurooppalainen samanaikaisesti. Silti aika eri sosiaalisissa kerroksissa voi merkitä täysin eri asioita. Joidenkin on tyytyminen toivoon ylhäältä; toiset tekevät toiveistaan totta. Puolityötön lottoaja kokee vuorokausien rytmien, sen herättämät toiveet ja pelot toisella asteikolla kun kansainvälisen suuryrityksen johtaja, joka viikon mittaan matkustaa Euroopan suurkaupungista toiseen. Työtön on kahleissa, vaikka taloudellisesti selviytyisikin. Ei hänen aikansa käy Euroopan tahtiin.
6.
Irlantilainen arkkipiispa James Usher oli tarkoissa
laskelmissaan vuonna 1650 saanut maailman luomisvuodeksi vuoden 4004
eKr. Charles Darwinin julkaistessa
kehitysoppinsa teoksessa Lajien synty vuonna 1859, uskoivat Usherin
laskelmiin enää vain harvat. Uusinta uutta Darwinin teoriassa
varsinaisesti oli se, millä tavoin hän selitti eliölajeissa tapahtuvaa
muutosta. Silti voidaan väittää, että vasta Darwin antoi luonnolle ajan.
Beaglen viisivuotisella matkalla hän oli kerännyt aineistoa evoluutioteoriansa perustaksi. Se selitti riittävän hyvin luonnossa havaittuja ilmiöitä. Kiihkeästi kehittyvän Englannin yhteiskuntaelämä näytti myös tukevan luonnonvalinnan teoriaa: olemassaolon taistelu johti toisten yksilöiden sopeutumiseen ja menestymiseen ja toisten taantumiseen ja tuhoon.
1600-luvulta jatkunut luonnontieteiden kehitys oli muuttanut inhimillisen tiedon luonteen ja muuttanut ihmisen passiivisesta maailman selittäjästä aktiiviseksi maailman ja luonnon alistajaksi.. Luonnontiede ja sen saavutukset tulivat esikuviksi lähes kaikkeen inhimilliseen tietoon. Edistyksestä tuli vuosisadan tunnus. Tarmokkaat eurooppalaiset valtiot levittivät ase kädessä edistyksen ilosanomaa myös muualle maailmaan, Aasiaan, Afrikkaan, Intiaan.
Evoluutioteorian kaltaisia rakennelmia syntyi muillekin ajattelun alueille. Monismi, uskonnollissävytteinen uskonnonvastainen materialismi perustui saksalaisen luonnontieteilijä Ernst Haeckelin ajatuksiin. Darwinismin paaviksikin ristitty Haeckel muovasi polveutumisopista maailmankatsomuksen, joka alankomaalaisen filosofin, Baruch Spinozan substanssioppia mukaellen lupasi lopullisesti ratkaisua elämän syntyä ja sielun olemusta koskeviin maailmanarvoituksiin. Marxilaiset kerskuivat kääntäneensä oppi-isänsä Hegelin jaloilleen: objektiivisesta idealismista tuli historiallista materialismia, hegeliläisestä hengen dialektiikasta luokkataistelua ja absoluuttisesta hengestä pääoman kehitystä kohti pääoman katoamista ja kommunismia. Englantilainen Herbert Spencer kehitti evoluutionististyyppistä kokonaisvaltaista yhteiskuntafilosofiaa itseasiassa jo ennen Darwinia. Hänen biologistinen yhteiskuntafilosofiansa oli synteettistä, ihmisyhteisö ja luonto olivat samojen lakien alaisia. Oswald Spenglerin formologia hankki maailmanmainetta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Länsimaiden perikato -teos loi suurta synteesi kulttuurien lainvoimaisesta kehityksestä Tällaisissa teorioissa tulevaisuus oli ennustettavissa.
Kokeellisesti toistettava, määritelmiksi mitattava ja täsmällisesti ennustettava luonnontieteellinen aika on Einsteinista lähtien kuitenkin saanut hämärän sädekehää ympärilleen. Kvanttifysiikan teoriat ovat yhä etäämpänä arjen aistimuksista. Vaikka jokainen ihminen kuolee kerran, on luonnontieteen aika vain yksi ulottuvuus vapaassa yhteiskunnassa. Sitä ei voi soveltaa tunteisiin tai toiveisiin samalla tavoin kuin tähtitieteeseen. Tästä moniarvoisuudesta huolimatta on vaikea perustella näkemystä, jonka mukaan luonnontieteiden kehitykseen ei liittyisi todellista edistystä. Ainakaan vielä ei Euroopassa ole syntynyt ryhmää, joka puolustaa mustaa ruttoa levittävän bakteerin oikeuksia tai HI-viruksen vapautta tai joka vastustaisi toimivaa viemäriverkostoa.
1800-luvun kuluessa katosivat yksilön halut ja hyveellisyys, petollisuus tai määrätietoinen toiminta maailmanselityksistä - huomattavimpia poikkeuksia olivat Saksassa syntynyt uuskantilaisuus, Nietzsche ja osin myös Sigmund Freudin oppi tiedostamattomasta. Freud viipaloi aikaa, piilotti teoriassaan ihmisen toiveet häneltä itseltään vietteihin psykoanalyytikoiden löydettäväksi. Silti darwinismi leimasi Freudinkin ajattelua. Freudilaisen psykoanalyysin tieteellinen ihanne oli luonnontieteellinen tutkimus, sen menetelmät ja metodit. Edistys levisi tiedostamattomaan mielen insinööritieteeksi. Freud selviytyi voittajana siitä kiihkeästä ja likaisesta kunnianhimon sokaisemasta kilpajuoksusta, jota vuosisadan vaihteessa psykiatrian piireissä käytiin "suuren teorian" luomiseksi.
1800-luvun liberalismi perusti
edistysuskonsa ns. näkymättömään käteen. Kyseisellä käsitteellä oli
skotlantilainen Adam Smith
kuvannut historiallista voimaa, joka oli johtanut kaupunkiporvariston
ja kuninkaan liittoon feodaaliaatelia vastaan ja edelleen
markkinayhteiskuntaan. Smith oli suunnannut taloudellisen arvostelunsa
merkantilismia vastaan. Hän uskoi yksilöiden taloudellisen toiminnan
luovan aikaa, joka kuitenkin kasvaa heitä mahtavammaksi, hyväksi
mahdiksi. Smith jätti toivon näkymättömän käden huomaan. Niin tehtiin
1800-luvun laissez faire-liberalismissakin. Teollistumisen nurjien
puolien Smith oli arvellut korjautuvan itsestään. 1800-luvun
sosiaalidarwinismissa ne olivat osa luonnonjärjestystä. Ajan luultiin
palkitsevan tarmokkaan kysymättä moraalia tai hyvettä ja tuomitsevan
ilman armoa tai oikeudenmukaisuutta.
Uusliberalismi on liberalismin laji, joka on ehkä lähimpänä 1800-luvun sosiaalidarwinismia tai laissez faire-kapitalismia. Siinä uskotaan taloudellisen kilpailun luoman järjestyksen parhaimmuuteen. Maailma on aina paras mahdollinen. Aika markkinoiden reaktioita. Se on ihmisestä riippumaton. Edistystä todistavat nousevat pörssikurssikäyrät. Vaurastuminen, kuluttaminen ja tehokkuus ovat hyveellisyyden mittareita, jotka sisäistettyään ihminen vapautuu.
Uusliberalismin aika on lähellä luonnontieteen aikaa. Sitä sykettä ihminen voi vain mitata, tutkia ja sopeutua sen ehtoihin. Joissakin ennustuksissa kansainväliset suuryritykset muodostuvat yhteisöiksi, joissa vannotaan saman tuotteen ja työpanoksen nimeen ja jäsennetään maailmaa innovatiivisesti yhtiön etua silmällä pitäen. Yritykset kokoavat ihmiset nationalismin sijasta yhteisen lipun alle.
7.
Hyvettä yhteiskunnallisen toiminnan perustana on
Euroopassa laajakantoisesti uudella ajalla pohtinut Niccolo
Machiavelli. Hänen aikalaismaineensa oli jokseenkin yhtä huono kuin
nykyinenkin. Ruhtinas oli teos, jonka pohjalta Shakespearekin
häntä kirosi. Shakespearen luomissa kunnianhimon riivaamissa ja
vallanjanon kuristamissa ihmishahmoissa heijastuu kuva uuden ajan alun
machiavellisestä ihmisestä, joka on valmis käyttämään kaikkia keinoja
toteuttaakseen toiveensa.
Ruhtinaan Machiavelli kirjoitti lähinnä liehitelläkseen Firenzen uusia vallanpitäjiä. Se oli opas vallanpitäjille ulkoisen uhan edessä. Muissa teoksissaan Machiavellin poliittinen teoria ammensi mm. Aristoteleelta ja renessanssissa muotiin nousseelta Cicerolta. Nämä antiikin oppineet uskoivat yhteisön toiminnan riippuvan kansalaisten moraalista, heidän hyveistään. Hyveistä ylevimmät olivat neljä kardinaalihyvettä, harkitsevaisuus, oikeudenmukaisuus, rohkeus ja kärsivällisyys. Tasavallan oli ennen kaikkea oltava moraalinen yhteisö. Vasta vertaistensa joukossa ihminen oli vapaa. Tasavalta oli moraalisesti hierarkkinen yhteisö, jossa ihminen punnittiin hyveittensä mukaan. Niitä piti punnitseman järjen lahjomattomin punnuksin.
Vastoin keskiajan näkemystä ihmisestä nöyränä, jumaluskoisena mietiskelijänä Machiavelli näki tasavallassa mahdollisuuden vapauteen. Ihmisen tuli astua ulos maailmaan, kansalaisuuteen, aktiiviksi poliittiseksi osallistujaksi, maailman rakentajaksi ja Fortunan kurittajaksi. Suvereenissa yhteisössä yksilö noudatti lakeja, joita itse sääti. Hyveellinen loi toiveistaan hyveellisen maailman.
Samasta aatteellista lähteestä ammensi J. J. Rousseau. Hänelle olennaisin hyve oli kaupunkivaltion yleistahto, volonté général. Sillä ei välttämättä ollut mitään tekemistä elävien kansalaisten toiveiden kanssa. Se oli yhteisön todellinen, oppineiden sanoiksi loihtima tahto, joka ei riippunut ihmisten haluista tai mielipiteistä. Tasavaltalaisille ei tasavallan asioissa useinkaan ollut kysymys kansalaisten näkemyksistä. He tarkastelivat aikaa hyveestä lähtien.
Yhteisöllisyys oli keskeisellä sijalla myös saksalaisessa tämän vuosisadan alun konservatismissa. Ajattelu ammensi romantiikasta ja puhkesi kukkaansa 1800-luvun lopun nationalismissa. Ruotsalainen professori Rudolf Kjellen asetti ensimmäisen maailmansodan aikana ajat toisiaan vastaan. Vuoden 1789 vapauden, veljeyden ja tasa-arvon aatteet merkitsivät kosmopoliittista kauppiashenkeä, jolle oli luonteenomaista ahne oman edun tavoittelu. Saksan vuoden 1914 kansallinen henki oli Kjellenin mukaan voima, jossa saksalainen uhrimieli ja yhteishenki murskasivat puhdistavassa sodassa ranskalaisen anarkian ja englantilaisen materialismin. Lyhytnäköisten itsekkäiden nykyeurooppalaisten sijaan syntyisi aidosti jaloja persoonallisuuksia. Tasa-arvoa janoavien tilalle astuisi oikeudenmukaisuutta etsiviä yksilöitä. Aika ilman yhteisöä oli kaaos, siksi uhri orgaanisen, hengeltään yhtenäisen Euroopan puolesta oli Kjellenin mielestä inhimillisempää kuin muodollinen elämä ilman yhteisöllistä sisältöä.
Samaisen sodan riehuessa saksalainen kirjailija Thomas Mann kulki teoksessaan Betrachtungen eines Unpolitischen (1918) lähellä Kjellen polkuja. Ranska ja sen läntiset liittolaiset kuuluivat Mannin mukaan Zivilisation-Weltiin, valistuksen ja edistyksen sivistyneeseen ja läpikotaisin politisoituneeseen maailmaan. Saksa puolestaan oli Geistin, hengen maailma, joka muodosti orgaanisen kokonaisuuden nojautuen todelliseen, aitoon inhimillisyyteen. Saksa ei ollut sotkeutunut demokratian ja tasa-arvon radikaaleihin oikkuihin. Kuinka muka ihmisen olemus olisi ratkaistavissa demokraattisesti, äänestäen? Mannin maalitaulun mustassa keskiössä oli liberaali eurooppalainen sivistyneistö, joka poliittisen kähminnän tahraamana osittain horjui hänen mielestään myös Saksassa. Mann sitoi yhteiskunnan ja muuttumattoman ihmisluonteen erottamattomasti yhteen. Tätä yhteyttä edusti hänen mukaansa Saksan keisarikunta.
Yhteisöä arvona korostavien onkin pysäytettävä aika ja jähmetettävä toiveet. Ne pysähtyvät muuttumattomaan ihmisluonteeseen. Esimerkiksi Machiavellille juuri historia oli Ciceron opetusten mukaan magistra vitae, elämän opettaja. Historia saattoi opettaa juuri siksi, että ihminen oli muuttumaton. Tosin englantilainen aatehistorioija Quentin Skinner haluaa irrottaa Machiavellin tasavaltalaisuuden olemusajatteluun liitetystä vapauskäsityksestä, ns. positiivisesta vapaudesta. Positiivisessa vapaustraditiossa ihminen on vapaa omaksuessaan tietyt hyveelliset ominaisuudet. Hän on vapaa ollessaan yhtä oman olemuksensa kanssa. Viime kädessä ihmiset toivovat yhtä ja samaa. Skinnerin mielestä Machiavellin vapauskäsitys oli negatiivinen: ihminen on vapaa, kun mikään ei rajoita hänen toimintaansa. Tasavaltaa tarvittiin tällaisten olojen luomiseen. Sitä tarvittiin yksilön henkilökohtaisten toiveiden vuoksi.
Klassisessa tasavaltalaisuudessa aika kiertää alkuunsa takaisin. Siinä missä edistysuskoiset yhteiskuntateoriat lupaavat mahdollisuuden kasvavaan onneen ja vaurauteen, klassinen tasavaltalaisuus sisältää rappion väistämättömyyden. Hyviä aikoja seuraa taantumus ja lopulta tuho, joka on perusta uudelle nousulle. Tasavallan perivihollinen on hyvettä jäytävä korruptio ja kohtuuton varallisuuden keskittyminen. Machiavelli halusi ratkaista sen, kuinka uhkaavissa oloissa hyvää tasavaltaa puolustetaan. Traditiosta poiketen hän uskoi hyveellisellä riittävän tahtoa tämän ajankierron katkaisemiseksi. Keinoksi tähän Machiavelli esitti itsevaltaisia otteita, häikäilemätöntä kaksinaismoraalia, vääryyttä ja väkivaltaakin. Oikeudenmukaisuus ei kuulunut Machiavellin suosimiin kardinaalihyveisiin. Kaupunkitasavallan sisäisen harmonian oli perustuttava vahvalle viholliskuvalle. Machiavellin keinoja on käytetty väistämättömäksi julistetun edistyksenkin varmistamiseksi. Aika on osoittautunut aina toiveita liukkaammaksi.
8.
Liberalistisen demokratian vapauskäsitys on käytännössä ollut
poliittisten ja yhteiskunnallisten kompromissien rajoittamaa
negatiivista vapautta. Liberalistinen demokratia Euroopassa kehittyi
maltillisen vasemmiston ja maltillisen oikeiston poliittisessa
yhteistyössä ja keskinäisessä kilpailussa. Toistensa tuhoamisesta ne
eivät olisi hyötyneet, vaikka yhteistyönsä ohessa ne tarpeen vaatiessa
ovatkin liittoutuneet oikean tai vasemman äärilaidan kanssa.
Poliittinen toiminta solmi päämääriinsä pyrkiviä ihmisryhmiä toisiinsa
kansallisvaltioksi, toisen maailmansodan jälkeen hyvinvointivaltioksi.
Edellytys tälle kehitykselle on ollut luonnontieteen kehitys, jota
kiihtyvästi sovellettiin tuotantoelämään 1800-luvulta lähtien.
Tuottavuuden nousu ja kasvava kulutus helpottivat poliittisten
kompromissien syntyä. Nykyinen eurooppalainen valtaliberalismi,
liberalistinen demokratia ei ole 1800-luvun laissez faire-kapitalismia.
Esimerkiksi Suomessa elinkeinovapaus toteutui lopullisesti vuonna 1879,
mutta jo seuraavalla vuosikymmenellä taloudellista toimintaa
rajoitettiin lapsityövoiman käyttöä säätelevin asetuksin. Voittoisat
poliittiset liikkeet eivät ole olleet aattensa puhtauden vaalijoita,
vaan käytännönläheisiä realisteja, toiveissaan pieniä, jaloudessaan
vähäisiä, tarvittaessa leijonia, kettujakin.
Vahvasta edistysuskosta huolimatta tässä traditiossa on suhtauduttu muutoksiin konservatiivisesti. Asenne ikuisiin lakeihin ja oikeaan teoriaan on ollut torjuva. Silti juuri yhteiskunnan poliittinen säätely on luonut liberalistisesta demokratiasta niin joustavan, kestävän ja taloudellisesti tuottavan. Vahvoilla liberalistisessa demokratiassa ovat perinteisesti olleet ne, jotka ovat kyenneet organisoitumaan, ne joilla on taloudellista valtaa ja ne jotka kulttuuriltaan tuntevat kuuluvansa enemmistöön.
1800-luvulla syntyneet poliittiset maailmankatsomukset ovat irtaantuneet elämänfilosofisista pohdinnoista tai moraalista. Juuri tätä asetelmaa hyvän elämän filosofit arvostelevat varottaen luonnontieteellisen, välineellistävän ajattelutavan ylivallasta ja siitä seuraavasta vieraantumisesta. Vieraantuminen vie meidät jälleen ihmisolemukseen. Mistä vieraannutaan, jos ihmisellä ei ole yhtäläistä, moraalia määräävää luontoa?
Nykyinen postmoderni eurooppalainen on siirtynyt aktiivisesta kansalaisuudesta yksityiseen, elämänfilosofiseen mietiskelyyn. Eurooppalaisia yhdistää individualismi. Tästä ihmisten henkilökohtaisten toiveiden täyttämästä elämänmuodosta käyvät kamppailua kulutustavarateollisuus ja juorumediat. Jo Augustinus ja Rousseaukin osasivat julkisen tunnustamisen taidon. Aikanaan renessanssihumanistit haastoivat keskiajan ihmisiä mietiskelystä aktiiviseen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Nykyisin kehitys näyttäisi olevan päinvastaista. Tasavaltalaisen aikakäsityksen mukaan eläisimme Euroopassa paluun, kasvavan taantuman aikaa.
Kansallisvaltiot ovat Euroopassa murentumassa, eikä kiihkonationalismi Balkanilla muuta itse asiaa. Jugoslavian tapahtumat ja lähihistorian maailmansodat ovat vahva perusta sille, että kansallisvaltioiden hidas toisiinsa nivoutuminen on tervetullut prosessi. Pönäkät breshneviläiset lipunkantajat joutavat mennä. Onko sitten esimerkiksi Ruotsin viimeisen katolisen arkkipiispan, Olaus Magnuksen luonnehdinta vuodelta 1555 ranskalaisista juopuneina irstaina, saksalaisista riitaa haastavina ja suomalaisista herkkäitkuisina auttamattomasti perätön? Katoavatko kansallisuudet kansallisvaltioiden myötä?
Kansallisuudet ovat sivistyneistön 1800-luvulla luomia konstruktioita eivätkä ns. luonnollisen kehityksen tuloksia. Ne menestyivät ja juurtuivat otolliseen maaperään, koska niistä ammentaneet sosiaaliset ryhmät olivat riittävän voimakkaita. Nationalismista hyötyvät nykyisin yhä harvemmat. Ainoa järkevä peruste kansallisuudelle lienee loppujen lopuksi tunne: suomalainen on ihminen, joka tuntee olevansa suomalainen. Ehkä tarpeeksi luja toivekin riittää. Kansallisuus muuntuu identiteetiksi muiden identiteettien joukkoon. Suomalaisilla voi olla yhteisiä geenejä, mutta kansallisuutta geenit tunnustavat vasta tutkijan teoreettisissa päätelmissä. Nationalisti on kuin Per Gynt sipuleineen, kerros kerrokselta tyhjää ympyröiden.
Ajan ohjaaminen yhteen uomaan on Sisyfoksen työtä, tuuleen huutamista ja valon hamuamista: Fortunan kanssa käy vain sopusoinnussa eläminen. Vaikka siitä seuraakin huono ja puutteellinen maailma, epäkohtien korjaaminen on mahdollista. Jos Euroopalle halutaan antaa aikaa, sitä on järkevää antaa epäillen ja varovasti. Enemmän kuin tarpeeksi on liikaa.
Kari Koskela
Kjellen, Rudolf, Die Ideen von
1914, Leipzig, 1918.
Lasch, Christopher, The True and only Heaven: Progress and its
Critics, W.W. Norton, 1991.
Machiavelli Niccolo , The Prince, (transl. George Bull) Penguin
Books, 1981.
Thomas Mann, Betrachtungen eines Unpolitischen, Berlin, 1920.
Nietzsche, Friedrich, Hyvän ja pahan tuolla puolen, erään
tulevaisuuden filosofian alkunäytös, suomentanut J. A. Hollo,
Otava, Helsinki, 1966. (alkuteos Jenseits von Gute und Böse, 1886).
Skinner, Quentin, The Foundations of Modern Political Thought
Vol I-II, Cambridge University Press, 1978.
Skinner, Quentin, The idea of negative liberty: philosophical
and historical perspectives, teoksessa Philosophy in History, Essays in
the historiography of philosophy, ed. Richard Rorty et. al.,
Cambridge University Press, 1984.
Skinner, Quentin, Machiavelli, Oxford University Press, 1981.
Skinner Quentin, Modernin valtiokäsitteen synty, Politiikka
2/1987, 83-106.
Robertson, Neil G. The closing of the early modern mind: Leo
Strauss and early modern political thought, artikkeli internet
osoitteessa http://pro.harvard.edu/papers/50/
5005NRobertson.pdf (edellyttää Acrobat Reader-ohjelman, tiivistelmä
luettavissa osoitteessa http://pro.harvard.edu/
abstracts/50/5005/Robertson.html)
Taylor, Charles, Autenttisuuden etiikka, suomentaja Timo Soukola
- Suomalaisen laitoksen esipuhe, Juha Sihvola
( The Ethics of Authenticity, vuonna 1991 julkaistu alkuperäislaitos
julkaistiin nimellä The Malaise of Modernity) Gaudeamus-Kirja, 1991.
Taylor, Charles, Sources of the Self. The making of the Modern
Identity, Cambridge University Press, 1989.
Tolstoi, Leo, Sota ja Rauha I-IV, suom. Esa Adrian, Otava, 1975.
Viikari, Matti, Historiallinen ajattelu, edistys ja yhteiskunta,
toim. Tapani Hietaniemi et al., Tutkijaliitto, 1995.