Niilo Koskela

Kanadan matka syksyllä 1987

    Matkavalmisteluissa mukana oli Matkapalvelu Oy. Sieltä saatiin opastusta ja lentoliput Finnairin koneeseen Helsinki-Seattle ja takaisin. Menopaluulippu maksoi noin 5000 mk/henkilö. Aamulla 4.10 1987 menimme klo 7.00 Oulusta Helsinkiin lähtevään junaan, Ellen, Olavi, Annikki ja minä. Helsingissä meitä oli vastassa Ellenin ja Olavin pojat Markku, Pertti ja Kari. Markku vei meidät autollaan kotiinsa, jossa syötiin ennen lentoasemalle menoa. Markku meidät kuljetti myös lentoasemalle Seutulaan klo 19.05 lähtevään Seattlen koneeseen, lennolle N:o AY 143. Koneessa oli muistaakseni 270 matkustajaa.Turistiluokassa oli 5 paikkaa rinnakkain keskellä konetta ja kahtapuolen konetta olevan käytävän takana 2 paikkaa eli yhteensä 9 paikkaa laidasta laitaan.

Lentoreitti oli: Helsinki, Vaasa, Ruotsin ja Norjan yli, noin 1000 km Islannin pohjoispuolitse, Grönlannin yli Kanadaan ja Yhdysvaltain länsirannikol-le Seattleen. Suora lento kesti 9 tuntia. Lähdimme pimeästä Helsingistä klo 19.05 ja saavuimme Seattleen klo 19.40 paikallista aikaa samana päivänä. Noin kolme tuntia Helsingistä lähdön jälkeen tuli vastaan päivä aurinkoineen, joka sitten alkoi hämärtyä niin, että laskeuduttuamme Seattlen kentälle oli jälleen pimeä.

Terminaalissa oli suuren maailman meininki. Erivärisiä ihmisiä, jotka puhuivat monia kieliä. Ihmisiä meni ja tuli kiireisin askelin. Jokaisella näytti olevan jokin päämäärä. Oli orpouden tunnetta tässä Baabelin sekoituksessa, kunnes silmä havaisi velipojan Martin. Martti oli meitä vastassa, kuten oli aikaisemmin puhelimitse sovittu. Martin läsnäolo antoi turvallisuudentunnetta. Pystyttiin nyt kommunikoimaan Martin välityksellä viranomaisten kanssa. Minä satuin matkatavarat kuitenkin antamaan epähuomiossa väärälle virkailijalle niin,että, kun tavarani tulivat kuljettimella, en saanutkaan niitä noin vain, vaan oli todistettava monin tavoin, että olin oikea matkatavaroiden omistaja. Martti oli tässä suurena apuna kieltä taitavana.

Tavarat saatuamme lähdimme Martin mukaan. Mentiin hissillä maanalai-sen raidebussiin, jonka nappuloista Martti paineli ja bussi lähti liikkeelle ja pysähtyi tietyssä paikassa, jossa jäimme pois kyytistä. Olimme tulleet valtavaan maanalaiseen autojen pysäköintitaloon. Autoja oli silmänkantamattomiin.

Martti oli vuokrannut Chilliwackista pikkubussin, jotta mahtuisimme kaikki siihen tavaroinemme. Nyt tuli pulma, kun Martti ei muistanut mille kantil-le hän autonsa jätti, ei muistanut auton rekisterinumeroa eikä muitakaan tuntomerkkejä. Tuli kova pikkubussin etsiskely. Aina kun pikkubussi löytyi, koitettiin, sopiiko Martilla oleva avain oven lukkoon. Löytyihän se vihdoin avaimeen sopiva lukko ja auto, jonka Martti tunnisti sisällä olevista tavaroista vuokraamakseen autoksi. Niin päästiin sitten lähtemään.

Parkkitalon puomilla Martti maksoi avatusta ikknnasta parkkimaksun ja puomi avautui avaraan maailmaan. Lähdimme kohti Kanadaa ja Vancouveria. Everett-nimisessä kaupungissa kävimme huoltoasemalla tankkaamassa automme. Kun lähdettiin huoltoasemalta, alkoi automme vilkuttamaan joka kulmasta keltaista valoa. Etsittiin nappulaa, josta saataisiin valot sammutettua, mutta etsintä ei tuottanut tulosta. Marttikin kyllästyi jo ja sanoi, vilkkukoon, lähdetään ajamaan. Kuitenkin haettiin huoltoaseman poika avuksi ja hän löysi nappulan, josta vilkkuvalot sammuivat. Ja matka jatkui Kanadan rajaa kohti tullinmuodollisuuksiin. Olavilla oli tullissa jotakin epäselvää, en muista mitä, mutta kyllä siitä selvittiin.

Oltiin Chilliwackissa puolenyön aikaan. Vera oli laittanut suuhun pantavaa ja petannut vuoteet valmiiksi meille kaikille. Ellen ja Olavi saivat huoneen (ruuman) yläkerrasta ja Annikki ja minä alakerrasta. Martin ja Veran talo on Norland-kadun varrella. Talon numero on 9791. Talon alakerrassa on autotalli, sauna, kodinhoitohuone, WC ja suihku sekä toisessa päässä taloa olohuone ja makuuhuone. Yläkerrassa on olohuone ruokailunurkkauksineen, keittiö ja kaksi makuuhuonetta, sekä WC ja suihku. Pihassa kasvoi viinirypäleitä, omenapuu, luumupuu, persikkapuu ym. Chilliwackia ympäröivät vuoret kaikkialla. Kaupungin rakennukset ovat matalia, 1-2 kerroksisia, muutama vähän korkeampikin on. Maaperä ei kestä korkeita rakennuksia. Sähkö- ym. kaapelit olivat ilmassa pylväiden varassa. Siellä ei harrastettu maakaapeleita.

Liikennesäännöt poikkesivat meikäläisestä siinä mm., että risteyksessäoli pakollinen pysähtyminen. Se joka oli ensiksi tullut risteykseen, ylitti ensiksi risteyksen jne. Valo-ohjatuissa risteyksissä sai kääntyä oikealle päin punaista, jos vasemmalta ei ollut tulijaa.Valtatiellä siellä täällä oli puolimetriä leveä valkoinen viiva poikki tien. Viivojen väli oli 500 metriä. Poliisi saattoi seurata liikennettä ilmasta käsin ja lukea auton nopeuden viivojen välillä. Jos nopeus ylitti sallitun nopeuden, poliisi lähetti postitse sakkolapun havaitsemansa rekisterinumeron omaavalle henkilolle.

Valtatie oli kaksiratainen. Ratojen välissä oli vahva betoniaita silloin, kun ajoradat olivat vierekkäin.Usein ajoradat erkanivat toisistaan kauaksikin. Hopen kaupungista itään valtatiellä oli useita tunneleita, joku vähän pitempikin, ennen vuoristossa olevaa rahastuspaikkaa. Rahastuspaikalla maksettiin valtatien käytostä maksu, joka oli 10 Kanadan dollaria. Melko korkealla tämä rahastuspaikka sijaitsi päätellen siitä kylmyydestä, joka siellä vallitsi.

Teimme ympäristöön eri suuntiin matkoja miltei joka toinen päivä. Silloin, kun kaikki lähtivät mukaan mentiin kahdella autolla. Mustangissa matkustivat Vera, Ellen, Annikki ja Martti kuskina. Avolavapakettiautolla matkustimme Olavi ja minä kuskina. Otin Oulusta lähtiessä kansainvälisen ajokortin, joten se puoli oli OK. Martti ajoi edellä, ja minä seurasin perässä. Kun pimeä yllätti oli oltava tarkkana, että seurasi oikeita takavaloja. Eipä siinä sitten pahempia kommelluksia sattunut, vaikka englanninkielisiä tienviittoja ei osannutkaan lukea ja ymmärtää.

Vancouverissa käytiin useampia kertoja. North Vancouverissa käytiin Mount Seymour -vuorella, jonne nousi siksaktie aina 4758 jalan korkeuteen. Siellä oli jonkin sortin urheilukeskus. Myöskin käytiin North Vancouverin Capilano-joen kalanviljelylaitoksella. Lasiseinän takaa katselimme, kuinka suuret lohet nousivat yläjuoksulle päin kutemaan. Kaikki kalat oli otettu laitokselle viljelytarkoituksiin.

Capilano-joesta länteen muutamia kilometrejä oli talviaikainen laskettelurinne. Vuorelle kuljetti väkeä ilmavaijerin varassa kulkeva kondoli, joka oli käytössä myös kesäturisteille. Me muut olisimme olleet valmiita käymään vuorella, mutta Annikki ei hyväksynyt moista kulkuneuvoa. Tyydyttiin katselemaan alhaalta kondolin kulkua vaijereiden varassa vuorelle.

Eräällä reissulla kävimme North Vancouverissa Lynn Canyonin metsämuseossa. Siellä tutustuimme alan historiaan. Asiat tuotiin esiin valokuvin ja graafisin esittein. Museon yhteydessä oli riippusilta syvän kanjonin yli. Kuljimme sillan yli. Sillan pielessä oli muistomerkki kanjoniin pudonneen henkilön muistoksi ja varoitukseksi muille rotkon jyrkistä reunoista. Vera ja Martti olivat aikaisemmin asuneet täällä North Vancouverissa omakotitalossaan, johon tutustuimme pikaisesti ohikulkiessamme.

Stanley Park oli Vancouverin huvipuisto. Sinne mentiin keskustan kautta, sen osan kaupunkia, jossa oli kaupungin korkeimmat rakennukset. Keskustassa oli sellainen ihme kun höyrykello: useita metrejä korkea kellopatsas kadun reunalla. Käyttövoimana kellossa oli höyry. Siinä se höyrysi ja jakoi aikaa niin hyville kuin pahoillekin.

Puistossa oli eläintarha, ainakin isoille eläimille. Oli rakennettu iso allas valaille ja delfiineille. Valaita sanoivat tappajavalaiksi. Mustavalkoisia ne olivat väriltään ja noin 5-6 metriä pitkiä. Lempeitä meren eläjiä ne olivat, nimestään huolimatta. Hoitajan komennuksesta valaat ottivat vauhtia ja hyppäsivät useita metrejä korkealle ylös vedestä ja loiskahtivat veteen takaisin roiskauttaen vettä katsomoon katsojien päälle. Katsomon alla olevassa huoneessa oli lasiseinä vasten valasallasta, jossa näkyi valaiden ja delfiinien liikehtiminen veden alla. Seinissä olevista kovaäänisistä toistui valaiden keskinäinen kommunikointi. Olihan siellä monenlaista nähtävää, toteemipaaluineen ja punapuun kantoineen, jonka onkalossa otimme valokuvankin.

Parikymmentä kilometriä Chilliwackista itään oli Harrison Lake, hiekkarantoineen ja lomahotelleineen. Kävimme tutustumassa tähän kohteeseen ja siellä olevaan kuumaan lähteeseen. Rikiltä tuoksahtava +80 C-asteinen vesi pulppusi maan alta. Lähde oli kahlittu, ja vesi johdettiin läheisiin hotelleihin hyödynnettäväksi.

Bridell Fall -vesiputous muutamia kilometrejä Chilliwackista itään oli näkemisen arvoinen, vaikka pitkä kuivakausi oli vähentänyt sen vesimäärää. Vesi syöksyi useita satoja metrejä korkealta kalliorinteeltä alas. Putouksen yläpuolella olevasta järvestä Chilliwackinin kaupunki sai käyttövetensä. Vesi tuli järvestä omalla painollaan.

        Chilliwackilaisten viikonlopun viettopaikka oli Cultus Lake. Siellä oli pöytiä penkkeineen, ruuanlaitto välineitä, grillejä yms. sosiaalitiloineen. Tällöin oli jo lokakuun loppupuoli, joten auringon palvojat olivat kadonneet paikalta, vaikka lämpötila oli +20 C vaiheilla. Hanhet olivat vallanneet järven rannat ja sotkeneet sen ulosteillaan niin, että piti katsoa tarkasti, mihin jalkansa pani. Järven vastaranta oli Kanadan armeijan käytössä.

Chilliwack-joella oli kalanviljelylaitos. Jokihaaran kutupaikalle pyrkivistä lohista, ainakin osa niistä, otettiin laitokseen lypsettäväksi ja teurastettavaksi. Kalat uivat itse laitoksen altaisiin. Joen uoma oli laitoksen alajuoksulla noin 7 metriä leveä ja vettä noin metri. Siinä ui isoja lohia miltei niin paljon kuin siihen mahtui. Oli lohta näissä maisemissa kerrakseen.

Kävimme muutamissa Kanadan suomalaisissa perheissä kylässä. Chilliwackissa kävimme Airi ja Friz Raismitheillä. He asuivat Menzies-kadun varrella omakotitalossa N;o 9718. Airi-rouva oli Martin vaimon Veran serkku. Fritz oli saksalaista syntyperää oleva latvialainen. Tuolloin jo yli 80-vuotias. Kävimme Raismitheillä pari kertaa. He kattoivat pitkän pöydän vieraita varten. Syömässä meitä oli Ellen, Olavi, Vera ja Martti, Annikki ja minä sekä isäntäväki Airi ja Fritz. Fritz oli viinin ystävä. Hän teki viininsä itse pihalla kasvavista hedelmistä. Hän tarjoili auliistiti viiniään. Fritz oli portailla vastassa vieraita viinilasi kädessä, jonka tarjosi Annikille. Annikista ja Fritzistä tuli hyvät ystävät, vaikka Fritz ei suomen sanoja paljon taitanut. Ei Annikkikaan tainnut englantia, mutta juttu kävi kuitenkin viinin voimalla. Airilla ja Fritzillä oli poika, joka oli naimisissa ranskankielen opettajan kanssa. He asuivat Vancouverin saarella.

Toinen käyntipaikka Chilliwackissa oli Mary ja Aaro Palon omakotitalo Portage-kadun varrella N;o 46765. Aaro oli kotoisin Keski-Pohjanmaalta. Oli tullut vanhempiensa kanssa Kanadaan 3-vuotiaana. Aaro oli kalastaja. Heillä oli talo ja toimi Vancouverin saarella. Kalastusta hän harjoitti noin 3 kuukautta vuodessa. Verotuksen takia ei kannattanut kalastaa enempää. Luppoajan hän vietti Chilliwackissa. Mary-rouva oli pienikokoinen. Eipä Marya paljon näkynyt ulospäin auton ohjaamosta. Maryn isä oli suomalainen ja äiti intiaani. Näin on asia mieleen jäänyt. Marylla ja Aarolla oli 3 lasta, jotka olivat jo aikuisia.

Eeva ja Pentti Yliruusi asuivat omakotitalossaan Hope-nimisessä pienessä kaupungissa. Hope on noin 40 km Chilliwackista koilliseen Fraser-joen varrella. Pentti oli metsuri ammatiltaan ja kotoisin Parkanosta. Eeva-rouva oli kotoisin Nurmeksesta. Heillä oli 3 lasta, jotka olivat jo lähteneet pois kotoaan. Hopessa käytiin kahdella autolla, kun emme yhteen autoon sopineet. Kun vierailu päättyi, oli tullut jo pimeä. Ajoin pakettiautolla Martin auton jäljessä, seuraten perävaloja pysyäkseni Trans-Canada Highwaylla ja poistuakseni siltä Chilliwackiin johtavalle rampille. Hyvin se onnistui ilman harhautumia.

Neljäs kohde, jossa kävimme oli Sonja ja Ami Rihtin omakotitalo Aldergrovessa. Se oli noin puolimatkassa Chilliwackista Vancouveriin. Sonja oli Rovaniemeltä kotoisin ja Ami Helsingistä. He viettivät eläkepäiviä kahdestaan. Sonja oli laittanut pöydän koreaksi monine ruokalajeineen. Syötiin ja tarinoitiin.

Sumas oli pieni kaupunki ja ostospaikka Yhdysvaltain puolella, aivan Kanadan rajan pinnassa. Sumas sijaitsi noin 30 km päässä Chilliwackista Vancouveriin päin. Siellä olivat jotkut elintarvikkeet halvempia kuin Kanadassa. Rajalla oli tullimuodollisuudet. Passit piti näyttää tullimiehille mennen tullen. Tosin palatessa ei ehditty saada passeja esiin, kun jo viittasivat menemään. Kävimme Sumaksessa pari kolme kertaa ostoksilla. Me vieraat ostimme elintarvikkeet ja bensiinin, vaikka Martti yritti estää tämän, mutta kun olimme varautuneet tähän, kustansimme kulumme. Mitä se olisi maksanut meille, jos olisimme asuneet hotellissa ja käyttäneet takseja jne? Elintarvikkeet ja bensiini olivat siellä halpoja.

Chilliwackin sairaalassa oli tähän aikaan potilaana enomme Veli Kauranen. Hän lienee ollut tuolloin jo muutaman vuoden sairaalassa halvautumisen takia. Martti oli hankkinut hänelle television, jota Veli katseli vuoteestaan. Samoin Martti oli ostanut pyörätuolin, jossa Veli istui seurassamme kahvipöydässä käydessämme enoa tapaamassa sairaalassa.

Veli tiesi ja tunsi keitä olimme. Olimmehan tavanneet pari kertaa hänen käydessään Suomessa. Eno kertoi asioita suomeksi, mutta puhe kääntyi kohta englanniksi, joten Martti joutui tuon tuostakin huomauttamaan enoa: puhu suomea. Englannin kieli hänellä tuntui olevan päällimmäisenä tässä elämän tilanteessa. Englantiahan eno oli ehkä eniten käyttänyt pitkän elämänsä aikana. Kävimme sairaalassa enoa tervehtimässä useita kertoja. Matka Martin talolta sairaalaan oli noin kilometri. Eno oli tuolloin 89-vuotias.

        Martin talon lähistöllä virtasi Hope River (Hope-joki). Se lienee ollut Fraser-joen pudas, haarauma. Putaan rannalla oli kävelytie, jossa kävimme useinkin kävelyllä. Joen rannalla kasvoi runsaan parinmetrin korkuista boisenmarja- pensaistoa ja suuria pähkinäpuita täynnä pähkinöitä. Itkupajuja siellä oli myös. Niitä oli talojen pihoillakin. 0udon näköisiä ne olivat riippuoksineen.

        Talojen pihat olivat yleensä hyvin hoidettuja. Intiaanit eivät hoitaneet pihojaan. Sanoivat: ”Mitä järkeä on kastella ja lannoittaa pihanurmikkoa ja sitten leikata ja siivota se pois”. Onhan se niinkin, mutta hoitamattomat ja kulottuneet pihat ovat ympäristölle ilotonta katseltavaa.

Niin oli vajaa kuukausi tutustuttu, koettu ja nähty tätä maailman kolkkaa. Pieni raapaisuhan se vain oli tämän kulttuurin pintaan, mutta vahvisti se kuiten-kin kirjoista ja mediasta saatua kuvaa. Tuli sitten lokakuun 29. päivä ja meidän lomamme viimeinen päivä Kanadassa. Puolen päivän aikaan lähdimme Chilliwackista Martin vuokraamalla pikkubussilla Seattlea kohti, jonne oli matkaa noin 300 km. Vera lähti myös saattamaan meitä. Ajettiin Vancouverista Meksikonrajalle johtavaa valtatie N;o 5 Seattleen. Seattlessa tie kulki vuorenrinteellä korkeiden teräsbetoni pilareiden päällä. Tieltä katsottuna miljoonakaupunki näkyi alhaalla hyörivine asukkaineen. Menimme kaupungin keskustaan kahville. Kahvipaikan lähellä sattui olemaan venenäyttelykin, joten katselimme upeita, suuria veneitä.

Kaupungin keskustassa oli torni, jonka huipulla oli intiaanipäällikkö Seattlen (Seathl) patsas. Häneltä kaupunki on nimensä saanut. Tankkasimme automme eräällä huoltoasemalla ja lähdimme noin 10 km päässä olevalle lentoasemalle. Ramppi, jota lähdimme ajamaan, ei johtanutkaan lentoasemalle menevälle tielle, vaan jonnekin Martillekin tuntemattomalle väylälle. Pimeäkin siinä sitten tuli ja vaikeutti oikean tien löytämistä. Ajauduimme korkealle vuorelle kaupungin itäpuolelle. Oikealla alhaalla näkyi suurkaupunki valoineen ja oikella itään johtava leveä valtatie. Martti tuumasi, että tuolle tielle ei saa joutua, sillä siellä on kaukana kääntymispaikka, eikä sieltä mahda joutua Helsingin koneeseen ajoissa.

Niin sitten selvisimme harharetkeltä jälleen tuohon valtavaan parkkitaloon, johon jo tutustuimme Amerikkaan tullessamme. Ajettiin itsepalvelumaanalaisella terminaalin alle ja hissillä yläs ihmisten ilmoille. Kun oli matkatavarat toimitettu Finnairin virkailijan hoteisiin ja "smirnovit" ostettu jäi muutama tunti vielä aikaa koneen lähtöön. Vera ja Martti lähtivät tässä vaiheessa paluumatkalle Chilliwackiin. Hyvästit siinä heitettiin ja toivotettiin hyvää matkaa puolin ja toisin. Veran kohdalla tämä tapaamisemme jäi viimeiseksi.

Kävin ostamassa terminaalin eräästä myyntipisteestä karamellia. Huomasin sitten erään karamellipakkauksen kyljessä merkinnän: Merijal Oy Oulu Finland. Tuntuipa tuo melkoisen oudolta, että kotikaupungin tuotteita oli tarjolla täällä kaukaisessa lännessä. Niin vaan oli.

Koneen lähtöä odottaessamme huomasimme, kuinka lehtimiehet haastattelivat ja valokuvasivat erästä miestä koneen lähtöä odottavien joukossa. Aprikoimme mikä merkkihenkilö mies mahtaa olla? Miehen henkilöllisyys jäi silloin meille tuntemattomaksi. Kun Finnairin portti avattiin, oli portilla pari kaksimetristä poliisia, suorastaan jättiläisiä, jotka ottivat edellä mainitun miehen ja nostivat hänet kainaloista ilmaan kuin pikkupojan ja veivät kiireesti pois. (Muutaman viikon kuluttua tämä mies pidätettiin Helsigissä. Hän oli USA:n kansalainen. Miehen tarkoitus oli mennä Venäjälle tekemään omissa nimissään asioita, joita virallinen USA ei hyväksynyt.)

Koneeseen päästyämme yllätyimme, kun Annikin ja minun ikkunavieripaikalla istui kaksi nuorta neitosta. Olivat nousseet koneeseen jo Los Angelesista. Näytimme heille lippumme, jotka oikeuttivat istumapaikat näille tuoleille. He näyttivät myös omat lippunsa, joissa oli samat paikkanumerot. Tässä vaiheessä sanoin jo Annikille, että meidän täytyy jäädä loppuiäksi Amerikkaan, jota Annikki ei nyt niin vakavasti kuitenkaan ottanut. Oltiin ymmällä, kunnes siihen tuli lentoemäntä ja kehoitti meitä seuraamaan häntä. Lentoemäntä opasti meidät turistiluokan keulapäähän, näytti meille istumapaikat ikkunan viereen. Täällä oli paljon väljemmät istuimet ja kylliksi jalkatilaa väliseinää vasten. Menetys muuttui voitoksemme.

Lähtö Seattlesta oli lennolla N;o AY 142 29.1O. 1987 klo 22.05 paikallista aikaa. Yritimme Grönlannin ylityksen aikana nähdä jääkarhuja, vaan eipä niitä 10 kilometrin korkeudelta nähnyt. Saavuimme Seutulan kentälle 30.10. 1987 klo 17.05 Suomen aikaa. Lento kesti n. 9 tuntia. Markku kyyditsi Ellenin ja Olavin kotiinsa ja meidät Helsingin asemalle. Tulimme sitten yötä myöten junalla Ouluun. Näin umpeutui Amerikan matka. Muistot vain jäi tuosta 14 vuoden takaisesta matkasta. Verakin on kuollut ja Martti muuttanut Chilliwackista Vancouveriin asumaan.

Niilo Koskela

2001