Kyllikki Luontio os. Koskela

 


Kyllikki Luontio


Tarinaa ja muistikuvia arkipäivän elämästä 1930-luvulta 1940-luvulle




Talo, johon synnyin oli maatila Rantsilassa, keskikokoa ehkä vähän suurempi. Synnyin seitsemäntenä  lapsena perheeseen. Kaksi on minua nuorempaa lasta. Talo oli nimeltään Sepäntalo. Kotini pihapiiri käsitti kaksi asuinrakennusta, pitkän puotirakennuksen sekä navetan. Rakennukset muodostivat neliöpihan. Välittömässä läheisyydessä oli leikkimökki nimeltä Ilola, jääkellari, kaivo, tuulimyily, aittoja, liiteri, elosuoja, paja ja riihi. Ylitalo ja Erkki olivat lähinaapurit. Tienoota sanottiin Koskelan kankaaksi aikaisempien asukkaiden mukaan. Rakennukset olivat hirsirakenteisia.

Kotitila sijaitsi Siikajoen lähituntumassa. Koskelan kangasta ympäröi laajasti alava pelto- ja niittymaisema. Joki saattoi keväisin tulvia ja viedä pelloilta ja niityiltä ravinteet mennessään. Kylätie kulki navetan takaa. Meillä oli 33 lypsylehmää sekä pientä karjaa, kuten lampaat, vasikat, siat, kanat ja navettakissa. Tallissa oli kolme hevosta: Puni, Musta ja Lippa. Kesällä lehmät vietiin laitumelle ja myöhemmin, kun heinä oli tehty, ajettiin karja niitylle syömään tuoretta ruohoa eli ävärrettä paimenen tarkan silmän alla. Työpäivän päätteeksi myös hevoset pääsivät hakaan.
Traktori oli Fordson Major -merkkinen. Olli-isä ja Hildur-äiti isännöivät taloa. Vakituisesti taloon  kuului 3 - 4 palvelijaa eli apulaista, jotka osallistuivat navettatöihin ja muihin maatilan töihin.
Kesäisin saattoi olla ns. kasakoita heinänteko- ja puintiaikaan. Tilapäistyöntekijöitä tarvittiin usein muulloinkin. Vakituisten työntekijöiden kanssa tehtiin kerran vuodessa työsopimus, "kontrahti". Siinä kävi ilmi, mitä talo tarjoaa ja mitä palkkaa ja etuja työntekijä vaatii. Syksyisin oli palvelijoiden loma-aika. Aikaa kutsuttiin rõmpäksi. Samat apulaiset saattoivat olla meillä vuosikausia. Niinpä Jenni Pollari tuli taloon nuorena tyttönä ja avioitui Lauri Saarelan kanssa, joka oli myös meillä työssä.

Syksyllä lampaat kerittiin ja villat karstattiin. Kylän emännät saattoivat pitää karstaustalkoitakin. Kehruutyössä oli apuna Meeri Halonen, jota kutsuimme Kehroksi. Hän asui Sepällä työn keston ajan.
Kesällä asuttiin väljemmin. Isäntäväki asui päärakennuksessa ja palvelusväki ja isommat lapset asuivat vanhaa puolta. Elämä oli vilkasta, kun lähes parikymmentä henkeä pyöri askareissaan ja  leikeissään. Äiti ja isä olivat sopuisia, toisiaan kunnioittavia ja rakastavia ja kasvattivat lapset esimerkillään. Pahoja tekoja ei suvaittu.

Välirauhan aika oli 14.3.1940 - 21.6.1941. Olin kyläkoulussa syyslukukauden -40. Talvisodan aikana  30.11.1939 - 13.3.1940 kuului jymähdyksiä Mankilan kylään saakka. Silloin äiti kertoi, että Oulua pommitetaan. Meille tuli sanomalehti Liitto ja Suomen Kuvalehti. Radiosta kuultiin uutisia.
Talvisodan aikaan siirrettiin rajaseudun asukkaita turvaan lännemmäksi. Meille tuli Karjalasta Hälvän  ja Pekkisen perheiden äidit ja lapset sekä Suomussalmelta Moilasen emäntä ja Matti-poika.
Talvisodan jälkeen Suomi joutui luovuttamaan alueita idästä Neuvostoliitolle. Rajaseudun väestö oli  asutettava muualle Suomeen. Kaikkien oli oltava talkoissa mukana. Isot yhtiöt alkoivat ostella maatiloja. Serlachius-yhtiö tuli Sepän talon omistajaksi. Näin se kuittasi velvollisuutensa majoittaa evakoita. Ruotsinkieliselle Pohjanmaalle ei sijoitettu evakoita.

Alkuvuodesta 1941 siirryttiin asumaan Ouluun. Isä oli ostanut Heinäpäästä 2-kerroksisen puutalon, jossa oli 12 huoneistoa. Meillä oli 3 huonetta, wc ja eteinen. Oli sopeuduttava ahtaaseen asumiseen.  Lisätilaa ei huoneenvuokralautakunta sallinut edes omistajalle.

Vanhimmat lapset olivat lähes aikuisia ja lähdössä omille teilleen. Isä hoiti talon asioita ja kävi myöhemmin työssä Oulu-yhtiöllä. Jonkin aikaa hän omisti kuorma-auton. Äiti oli kotiaskareissa. Koululaiset kävivät päivällä ruokailemassa kotona. Kansakoululaisille tarjottiin jotain syötävää koulupäivänä. Kansanhuolto määräsi korttiannokset ruokatarpeisiin ja ostokuponkeja tarvittiin myös vaatteisiin ja kenkiin. Puukenkiä lienee saatu vapaasti ostaa.

Rauhan aikaa eli välirauhaa kesti toista vuotta. 21.6.41 Neuvostoliitto hyökkäsi taas rajojamme vastaan idässä. Tarvittiin sekä miehiä että naisia taisteluun isänmaan puolesta. Kotirintamallakin alkoivat olosuhteet muuttua. Pommitukset tulivat suurimpiin kaupunkeihin. Oulukin sai osansa. Tuli pimennysmääräykset ja pimeään aikaan liikkumista kaupungilla rajoitettiin, Pimennys oli ehdoton. Vartija huomautti, jos valoa pilkisti jostain. Jos oli kirkas kuutamo, varauduttiin ryssän vierailuun.
Pilkkopimeällä he laskivat kirkkaan valopommin, joka valaisi koko alueen. Kun ilmavalvonta havaitsi viholliskoneen,  se antoi sireenien ujeltaa ja ihmiset juoksivat sirpalesuojaan.

Oulun keskusta oli puutalovaltainen, joten pommitukset aiheuttivat tulipaloja. Kun hälytyksiä oli useita peräkkäisinä päivină, oli 7-vuotias Liisa-sisko peloissaan. Siksi vanhemmat katsoivat parhaaksi lähettää hänet rauhalliseen Ruotsiin toisten lasten mukana. Tutut tytöt Kortelaisen Seija ja Sirkka olivat matkaseurana. Koulupäivä häiriytyi välillä, kun kesken oppitunnin tuli hälytys. Silloin juostiin Heinätorin koululta Weckmannin talon kellariin. Kun häirintää oli usein, keskeytettiin koulunkäynti kokonaan. Niinpä minäkin lähdin mummolaan Pulkkilan Nikulle. Kävin koulua jonkin aikaa Vornassa.
Ennen pitkää alkoi olla niukkuutta kaikessa. Elintarvikehuolto oli joskus epäsäännöllistä. Korttiannoksiakaan ei kauppa aina voinut jakaa. Välillä täytyi käydä Limingassa sukulaistalossa ostamassa esim. maitoa. Junapoliisit tarkastivat isäntien reppuja. Minulla oli suppusuupääläri junan penkin alla.

Keväällä -42 maaliskuun 27. päivänä tuli iloinen yllätys perheeseemme, kun saimme pikkuveljen Aaro Ilmarin. Äiti oli tällöin 41-vuotias. Pikkuveli solahti joukkoon mukaan ja tuotti paljon iloa kaikille.

Saksalaiset sotilaat tulivat auttamaan suomalaisia rintamalle. Parakkikyliä nousi Tuiraan ja Hietasaareen. Liikkuessaan kaduilla he käyttäytyivät siivosti ja rauhallisesti. Sota-aika oli kotirintamallekin poikkeuksellista aikaa. Vaikka erilaisia mielenkiinnon kohteita oli runsaasti, tavanomaiset ulkoleikit ja pelit olivat lasten suosiossa.


Lapsuusmuisto sota-ajan Oulusta



Oli talvi v. 1942 tai -43. Kotitalomme oli Heinäpäässä lähes laitimmaisia taloja silloisen Kansakadun ja Uudenkadun varrella. Siitä eteenpäin avautui Oritkarin pellot ja niityt päättyen uimarantaan ja Oulunlahteen. Uudenkadun päässä oli vanha soranottokuoppa. Se oli lähitalojen lapsille mieluinen leikkipaikka. Läpimitaltaan se oli vajaa 100 m. Keväisin ja varsinkin syksyisin kuoppaan tuli se verran vettä, että poikasten lauttaleikit olivat mahdollisia ja pakkasen jälkeen oli jäätä ruskuteltavaksi.
Talvella kuopan reunoilta laskettiin alas kelkalla ja suksilla. Paikkaa sanottiin Vatiskaksi.

Eräänä talvipäivänä paikalla olivat Sirkka Tuulasvesi, Sirkka Rautiainen, Kyllikki Koskela ja Martti Koskela, sekä poika, jota en tuntenut. Olimme 9 - 12-vuotiaita. Mäkeä vastapäätä Uudenkadun päässä oli iso valkoinen teltta ja sen edessä neljä ilmatorjunta-asetta. Henkilöstöä ei ollut yleensä paikalla. Yhtäkkiä ilmestyi talojen takaa Uudeltakadulta eteemme pieni tiedustelukone matalalla lentäen lähes kattoja viiltäen. Säikähdimme: "Se on ryssä"! Joku tiesi: "Se on oma, koska ei tullut hälytystä”. Samassa tuli hälytys ja kone kääntyi meitä kohti. Koneesta ammuttiin alhaalla olevaa poikaa, joka taisi selvitä pelkällä säikähdyksellä. Paikalle osunut sotilashenkilö saattoi hänet pois. Koneen tullessa lähelle näin takana istuvan miehen, jolla oli nahkainen lentäjänlakki. Tuijotin pyssyn piippuun, joka oli osaksi ulkona avonaisesta takaikkunasta. Enempää ei tarvittu. Säntäsin suin päin juoksuun läheistä sirpalesuojaa kohti, toisten tehdessä samoin. Kone jatkoi lentoaan todennäköisesti siitä rajaa kohti.

En muista puhuneeni äidin enkä toisten suojassa olevien henkilöiden kanssa tapahtuneesta. Lasten kesken ei asiasta puhuttu koskaan. Vasta kesällä v. 1993 eli n. 50 vuotta myöhemmin oli aihetta palata asiaan. Tällöin useimmat meistä olivat eläköityneet työelämästä. Työhön liittyvät asiat olivat jääneet taka-alalle. Oli tilaa muille ajatuksille.

Toisistamme tietämättä sota-ajan tapahtumat palautuivat mieleemme. Ajatus lentokoneesta tuntui  ensin uskomattomalta, mutta kun muistikuvat olivat yhtäläiset, vakuutuimme asiasta.
Samanaikaisesti oli kesällä 1993 koolla Sirkka Sarkkinen (Tuulasvesi) Joensuusta, Martti Koskela Kanadasta ja Kyllikki Luontio (o.s. Koskela) Oulusta. Samana kesänä tapasin myös Sirkka Rautiaisen. Hän sanoi ensisanoikseen: "Muistatko, kun ryssä ampui meitä?"

Kyllikki Luontio (o.s. Koskela), 2.7.2019