Petoksen anatomia

Keitä korttihuijarit olivat?

Huiputtajat olivat käyneet koulua kahdesta neljään vuotta. Opetuksen oli tarjonnut 1860-luvun lopulta lähtien kaupungit ja kunnan omalla päätöksellä myös maalaiskunnat. Mitä vanhempi tekijä oli, sitä todennäköisempää oli, että hän oli käynyt vain rippikoulun, mahdollisesti kiertokoulua ja osasi lukea, mutta ei kirjoittaa. Oppivelvollisuus säädettiin vasta 1920-luvulla, eikä se näitä 1880–1890-luvuilla syntyneitä koskettanut. Rahvaan tapaan nämä miehet astuivat työelämään viimeistään 14–15-vuotiaina, yleensä rengiksi tai johonkin käsityöläisoppiin. Vallitsevaa maassamuuttoa seuraten hekin jo nuorukaisina muuttivat syrjäkyliltä suurempiin asetuskeskuksiin.

On kuitenkin yksi piirre, joka keskimäärin erotti heidät perusrahvaaasta. He ryhtyivät itsellisiksi yrittäjiksi eivätkä palkkatyöläisiksi: he hankkivat hevosen, ajoivat rahtia, myivät esimerkiksi rehuja ja heinää, pieneläinnahkoja, pientavaraa, kelloja, koruja, toimivat romukauppiaina ja kaupittelivat hevosiakin. Heidän vertaisryhmäkseen muodostui pienkaupustelijat ja samalla he omaksuivat ryhmän tavat. Tällaiseen epämääräiseen kaupusteluun liittyi tietysti pyrkimys ostaa tavaraa mahdollisimman halvalla ja myydä sitä mahdollisimman korkeaan hintaan, ja jos myyntitapahtumassa onnistuttiin jollakin tavalla hiukan huiputtamaan toista osapuolta, maine omien joukossa kasvoi. Hevoskauppakin oli perinteisesti tietynlaista peliä, jossa ostaja ja myyjä ottivat toisistaan mittaa. Tällaisesta kaupustelusta puuttui normaalin kaupankäynnin edellyttämä ennakoitava oikeus: puolilaillista kauppaa eivät säädökset ja sanktiot koskettaneet samalla tavalla kuin virallista vaihdantaa. Kukin pärjäsi pitkälti omillaan. Siinä parhaiten saattoi menestyä se, joka osasi olla itsevarma, röyhkeä ja häikäilemätön. Juuri nämä piirteet leimasivat huijarien suhdetta uhreihin.

Rakenteet kuljeksivan kaupustelun taustalla

Vuosisadan vaihteessa teollistuminen, vaurastuminen ja liikenneyhteyksien kehitys loi rakenteellisia edellytyksiä kuljeksivalle kaupustelulle. Rautatieverkosto oli yleispiirteiltään itsenäisyyden alussa pohjois-eteläsuunnassa nykymallin mukainen. Junamatkustus kasvoi voimakkaasti, varsinkin kolmannessa luokassa – esimerkiksi vuonna 1917 junissa matkusti yhteensä 33 miljoonaa matkustajaa – eikä oleellista ollut pelkästään välimatkojen ajallinen lyhentyminen. Junamatka oli myös itsessään sosiaalinen tila. Sitä leimasi kaksi piirrettä.

Ensinnäkin sosiaaliselta taustaltaan erilaisten ihmisten kontaktit olivat yleensä nimettömiä ja lyhytkestoisia. Junamatka mahdollisti tällaisia kohtaamisia aivan uudella tavalla. Tämä johtui vaunujen rakenteesta: tuohon aikaan istuttiin vaunuissa tai penkkiryhmissä vastakkain. Kontaktit olivat miltei väistämättömiä.

Toiseksi järjestysvalta junissa oli ohutta. Pientavaran kaupustelu, myös esimerkiksi varastettujen kellojen tai tekstiilien kävi helposti ja kieltolain aikaan myös pirtulekoille oli kysyntää. Kontaktien lyhyt kesto ja nimettömyys suosivat niitä, jotka onnistuivat houkuttelemaan kanssamatkustajan kolmen kortin heittoon.

Junamatkustus oli myös oiva tapa siirtyä eri puolelle Suomea järjestettäville markkinoille, joissa epäviralliselle tavaranvaihdolle ja oli kysyntää ja jossa pelattiin korttia joko ajanvietteenä markkinamiesten kesken tai uhkapelinä. Vaikka maakauppa oli Suomessa vapautunut jo 1859, markkinoilla oli tavaranvaihdossa vielä 1920-luvulla merkitystä. Junaverkosto lisäsi asiakaskuntaa. Oleellista oli myös se, että markkinoille ja kaupunkiin junilla asioivilla ihmisillä oli käteistä mukanaan.

Kiertelevistä kaupustelijoista ei suurin osa tietenkään ollut korttihuijareita tai huiputtajia. Heidän joukostaan petoksentekijöitä 1900-luvun alkupuolella kuitenkin pääasiassa ilmaantui.

Irtolaisuus

Valtaosa pelimiehistä oli jossain vaiheessa elämäänsä joutunut irtolaismenettelyyn, lähinnä varoitettavaksi. Jotkut heistä oli komennettu irtolaissäädösten perusteella työlaitoksiin: syynä yleensä oli ”paheellinen elämä”, pikkurikokset, juopumus yleisellä paikalla tai luvaton kaupustelu. Vähitellen paikalliset poliisiviranomaiset oppivat tunnistamaan asemilla ja kaupunkien keskustoissa norkoilevat ja uhrejaan vaanivat miehet bondfångareiksi ”maalaisten huiputtajiksi”. Kiinniottoon saattoi johtaa pelkkä läsnäolo julkisella paikalla.

Alun perin irtolaisasetusten taustalla oli ollut työvoiman tarve. Irtolaisilla tarkoitettiin maaomistusta tai varallisuutta vailla olevia ihmisiä, jotka eivät kyenneet itse hankkimaan elatustaan eivätkä olleet niin sanotun laillisen suojelun piirissä, mikä tarkoitti sitä, ettei heillä ollut vuosittaista työsopimusta maataloon tai vastaavaa sopimusta säätyläisen, talollisen porvarin tai valtion viranhaltijan kanssa.

Elinkeinovapauden (1879) jälkeen irtolaissäädöksiä muutettiin. Vuoden 1883 irtolaisasetuksen mukaan irtolaisuus tuli kyseeseen silloin, kun työttömyyteen liittyi pahantapaisuutta. Pahantapaisuus oli tulkintakysymys. Epäilty pidätettiin, häntä varoitettiin tai lähetettiin mahdollisesti kuvernöörin ja itsenäisessä Suomessa maaherran kuulusteltavaksi, joka joko palautti kiinni otetun kotikuntaan tai lähetti työlaitokseen.

1800-luvun lopussa irtolaisuusasetus oli luonteeltaan sosiaalisen kontrollin väline. Se kohdistui lähinnä kerjäläisiin, prostituoituihin ja laittomiin kaupustelijoihin. Joillekin kuljeskelu tai kaupustelu oli henkilökohtainen valinta, monille kerjääminen tai prostituutio käytännön sanelema pakko.

Menestyneimmät petoksentekijät olivat 1920-luvulla sen verran varakkaita laillisten tulojen puuttumisesta huolimatta, ettei heitä voinut irtolaisina käsitellä. Siitä johtui ensimerkiksi SDP:n kansanedustajan Väinö Voionmaan ehdotus vuonna 1924 eduskunnassa irtolaisasetusten päivittämisestä. Siinä esitettiin asetusten löysempää tulkintaa. Vaikka kohteena olivat erityisesti pirtukauppiaat, irtolaismenettelyllä saataisiin kaikenlaiset epätoivotut kaupustelijat pois kuljeksimasta ilman hidasta oikeudenkäyntiä. Ehdotus hylättiin, koska irtolaissäädöksiin suunniteltiin laajempia muutoksia.

Miksi kortinpeluuta vastustettiin?

Korttipeli oli suosittua siksi, että se oli varsin halpa ja helppo tapa irtaantua arjesta. Pelaamisessa on kerronnallista jännitettä, joku voitti ja joku hävisi, ja sen yhteydessä seurusteltiin. Kortinpeluu oli yhdessäoloa; sitä paitsi huvitukset sivistyseurojen ulkopuolella olivat vähäiset. 

Fennomanian identiteetti

Korteilla pelaamisen moralisointi johtui fennomaniaan sisäänkirjoitetusta identiteettipolitiikasta. Fennomanian sivistyspyrkimykset jaettiin laajalti poliittisessa kentässä laidasta laitaan. Identiteetti on aina leimannut ihmisten toimintoja, vaikka esimerkiksi teollistumisen aikakaudella identiteettikysymykset jäivät taloudellisten erojen tuoman hierarkian, luokka-aseman alle piiloon.

Fennomanian pontimena olivat olleet autonomian hallinnon luomat mahdollisuudet virkoihin. Osa ruotsinkielisestä sivistyneistöstä ymmärsi, ettei Suomessa osana Venäjää voi pidemmän päälle rakentaa hallintokoneistoa ruotsin kielellä. Samalla fennomaanit pyrkivät myös yhteiskunnallisiin uudistuksiin ja halusivat kohentaa suomen kielen asemaa, ja onnistuivatkin siinä.

Fennomaaninen identiteetti oli runebergiläinen, saarijärvenpaavo, sisukas, lainkuuliainen, kotia rakastava ja esivaltaa kunnioittava. Suurlakon jälkeen tämä kuva alkoi halkeilla, ja ristiretket korttipeliä ja esimerkiksi paritansseja vastaan näkyivät julkisuudessa. Siinä missä saarijärvenpaavo oli tunne-elämältään tyyni, harkitseva, säntillinen, kortinpeluun sosiaalinen elämä oli tunnekuohuista, meluisaa kanssakäymistä, jossa nautinnon ja jännityksen eleet nousivat näkyviin. Fennomanian kansallinen identiteetti osoittautui tässä suhteessa keisariksi ilman vaatteita.

Porttiteoria

Korttipeliä vastustettiin myös porttiteorialla. Viaton korttipeli olisi tie uhkapeliin, addiktioon ja suuriin taloudellisiin menetyksiin. Eikä tämä varoittelu ollut tietenkään pelkkää pötyä. Addiktio voi kai periaatteessa kehittyä mihin tahansa. Tavallaan kolmen kortin heitto oli osa uhkapelimaailmaa. Kokonaisuutena korteilla pelaaminen oli kuitenkin harmitonta, ja sen vastustamisessa oli kyse poliittisista pyrkimyksistä puuttua ihmisten yksityiselämään, opastaa heitä omaksumaan haluttu oikeanlaisen ihmisen ja oikeanlaisen poliittisen mielipiteen malli.

Kolmen kortin heitossa oleellista varsinaiseen korttipeliin verrattuna oli se, että se oli aina huijausyritys, jonka ympärille tekijät ryhmänä loivat petokseen tähtäävän näytelmän. Ja siinä he käyttivät hyväkseen uhrin hyväuskoisuutta ja heikkouksia.

Miten kolmen kortin pelaajat toimivat?

Matkalla

Kolmen kortin heittoa esiintyi tavallaan kahdella tasolla. Ensinnäkin satunnaisissa tapaamisissa junissa, jossa käytiin kortille ja voittaja/petkuttanut yleensä pyrki sitten poistumaan junasta, joko hyppäämällä junan kulkiessa tai asemalla. Junat pysähtyivät asemilla nykyistä huomattavasti useammin, eikä junien nopeus ollut nykyluokkaa. Samoin markkinoilla pelipöydässä viivyttiin varsin vähän aikaa ja voitetut/menetetyt summat oli suhteellisen pieniä.

Junissa liikkui sekä yksittäisiä tekijöitä, jotka esimerkiksi markkinoilta toiselle siirtyessään houkuttelivat vieressä istujan peliin sekä ryhmiä, jossa toiminta oli koordinoidumpaa. Osa ryhmän jäsenistä oli pelaavinaan kolmea korttia keskenään ja kohta vieressä istunut uhri kiinnostui pelistä, koska voittaminen näytti todella helpolta. Lopulta, kun panos on tarpeeksi suuri, hän häviää.

Tekijät poistuvat toiseen vaunuun. Kun uhri alkaa selvitä häviön aiheuttamasta hämmästyksestä ja epäilee petosta, hän ottaa yhteyttä konduktööriin tai seuraavalla asemalla poliisiin. Tekijöitä on vaikea tunnistaa tai he ovat jo poistuneet junasta, mahdollisesti vielä junan liikkuessa. Kohta tekijät nousevat toiseen vastakkaiselta suunnalta tulevaan junaan. Kuvio alkaa uudestaan.

Kaupungissa

Toisella tasolla huijattiin suurempia summia, ryhmään kuului neljästä viiteen henkilöä ja petosnäytelmä valehenkilöllisyyksineen kesti usein monta vuorokautta.

Ensin piti löytää sopiva uhri. Tämä lienee ollut yksi petoksenteon vaikeimmista haasteista. Siinä edettiin epäonnistumisen ja uudelleen yrittämisen kautta. Uhreja hankittiin junista, miehet päivystivät rautatieasemilla, satamissa, ja kaupunkien keskustoissa, esimerkiksi suurempien pankkien liepeillä.

Toinen tapa oli käyttää etäisiä ystävyys tai sukulaissuhteita. Tässä tapauksessa tuttava loi yhteyden pettäjiin osallistumatta itse huijaukseen. Uhri houkuteltiin matkustajakotiin tai jonkinlaiseen valekonttoriin, jossa muka harrastettiin auto- tai kiinteistökauppaa.

Yksi ryhmän jäsenistä solmi ensin luottosuhteen uhriin. Hän vei uhrin konttoriin, jossa toinen huijari esiintyi johtajana, paikalla saattoi olla myös sattumalta paikalla ostaja, hänkin huijareita. Yleensä tarjoiltiin teehen sekoitettua pirtua, joka väkevänä nousi nopeasti päähän. Uhri on kohta nousuhumalassa. Jossain vaiheessa paikalla saapuu hölmö, juopunutta esittävä maalaismies, rikas kuin mikä, hän esittelee rahanippujaan ja korttejaan ja käsittelee ja heittelee niitä kömpelösti.

Seuraava vaihe oli saada uhrin rahat esiin. Jos rahaa ei ole mukana, hölmö upporikas maalainen herjaa uhria huutokauppojen tai markkinamattien tapaan köyhäksi ja rahattomaksi. Jos uhrilla on varoja, hän tietysti väittää vastaan. Kohta maalaismies ehdottaa vedonlyöntiä: lupaa niin ja niin paljon rahaa, jos uhri tuo ja näyttää hänelle rahat.

Kun uhrilla on rahaa, hänet vaihe kerrallaan houkutellaan pelaamaan. Helpon voiton sijasta hän menettää kaikki rahansa. Sitten alkaa uhrin lepyttely. Armeliaasti rahat luvataan palauttaa postissa, ja uhri matkustaa kotiin odottamaan kirjettä, joka ei koskaan saavu perille.

Toinen tapa näytelmän lopettamiseksi oli käyttää vale-etsiviä. Kun rahat oli kynitty, sisään ryntäsi vale-etsiviä syyttämään paikalla olevia uhkapelistä tai pirtunjuonnista ja syntyneessä hälinässä tekijät etsivineen häviävät.

Kolmen kortin heitto

Kolmen kortin heitto on silmänkääntötemppu, ei onnenpeliä. Kolmen kortin heitossa käytettiin kolmea korttia, joista kaksi oli samaa maata, esimerkiksi pataa ja yksi voittokortti, esimerkiksi hertta. Myös muita kuin perinteisiä kortteja käytettiin, ainakin ruotsalaisia Kille-kortteja, joihin kuului mm eläinhahmoja. Kille-kortteja suosittiin siksi, että ne olivat pienempikokoisina helpompia käsitellä. Taitava jakaja vaihtoi halutessaan korttien järjestystä kortteja kuvapuoli alaspäin pöydälle heittäessään. Arvaaja hävisi sitä varmemmin, mitä tiiviimmin hän yritti seurata voittokortin liikkeitä jakajan käsissä.

Kuulustelupöytäkirjoissa uhrit usein kertovat, että rahat siepattiin heidän käsistään. Näinkin voi olla. Todennäköisempää on, että uhrit osallistuivat helpolta voitolta näyttäneeseen peliin. Äkkirikastumisen houkutus kävi ylivoimaiseksi. Peliin osallistuminen kannatti kuitenkin oikeudessa kieltää, koska uhkapeli oli rikos ja siinä käytetyt rahat menetettiin valtiolle ja kaikki osallistuneet saivat sakkoja. Juuri tähän heikkoon sanktioon huijarit perustivat riskinottonsa. Jos he jäivät kiinni, he saivat sakkoja uhkapelistä, joka oli yleensä pienempi kuin voittosummat, jotka olivat huikeita.

Suurin menetetty kertasumma oli lehtitietojen mukaan nykyrahassa (2022) 57 000 euroa. Sen hävisi Helsingissä toukokuussa 1923 amerikansuomalainen räätäli. Kuulustelupöytäkirjoihin merkitty suurin rahamäärä oli 36 000 euroa. Yleensä hotelleissa tai matkustajakodeissa lypsetyt summat olivat 10 000–20 000 euroa. Vertailun vuoksi vuonna 1923 Helsingissä insinööri ansaitsi noin 23 500 euroa vuodessa, sähköasentaja 9200 euroa ja varastomies noin 5700 euroa.

Keitä uhrit olivat?

Periaatteessa uhriksi saattoi valikoitua ylipäätään jokainen joka tiesi, mitä korttipeli oli. Sattumaa oli, kohtasiko matkalla huijarin. Käytännössä uhreiksi valikoituivat ensinnäkin kaupunkeihin viranomaisasioihin tai ostoksille matkalla olevia maalaisia, joilla oli asioimista varten käteistä varattuna. Kontakti hankittiin junissa tai kaupunkien asemilla.

Toinen ryhmä oli Pohjois-Amerikan suomalaiset siirtolaiset, joko matkalla Amerikkaan tai palaamassa sieltä. Heilläkin oli yleensä matkavaroja mukanaan. Heidät myös tunnisti keskimäärin suomalaisia paremmasta pukeutumisesta.

Näiden kahden ryhmän joukossa sitten korostuivat iäkkäämmät miehet ja iäkkäämmät naiset. Molempia oli ongelmien mahdollisesti ilmaantuessa helpompi uhata väkivallalla.

Vuonna 1927-1929 tuomittiin kolmessa oikeusasteessa kuusimiehinen helsinkiläinen pelimiesryhmä ankariin rangaistuksiin ryöstöistä, varkauksista ja niiden yrittämisestä. Kyseessä oli kolmen kortin heiton ympärille rakennettu petosnäytelmä, jonka avulla ryhmä oli ansainnut yli satatuhatta euroa. Syyttäjä oli tulkinnut olemassa olevia lakeja uudella tavalla ja puolustuksen vetoaminen uhkapeliin ei onnistunut. Kovien sanktioiden seurauksena kolmen kortin heitto katosi vähin erin 1920-luvun lopulta lähtien huijareiden arsenaalista.

Lähde:

Kari Koskela
Kolmen kortin heitto. Korttihuijarit 1910-ja 1920-luvun Suomessa. SKS 2025.